Tämänkertainen ratsu eli Roosa tuli vähän puun takaa, sillä edellisen kerran olen tämän ponin saanut tunnille yli vuosi sitten. Näin pitkän tauon jälkeen olikin oikein mukava päästä Roosaa kokeilemaan. Aiemmin on yhteistyö Roosan kanssa ollut aika takkuista sillä tämä tamma on erityisen tarkka etenkin istunnan virheistä. Ajattelinkin tunnin toimivan pienenä testinä siitä minkä verran ratsastustaitoni on vuoden aikana kehittynyt.
Tunnin aiheena oli tänään niinkin "yksinkertainen" juttu kuin asetus ja myötäys, tavoitteena hevosen leuan ja niskan rentous sekä hevosen kuunteleminen niin että myötäys tapahtuu juuri oikealla hetkellä. Ensimmäinen harjoitus oli asetuksen hakeminen molempiin suuntiin paikallaan seisoessa. Ohjeena oli välttää myötäystä ennenaikaisesti mutta lukea hevosta siinä määrin että pienikin myötäys hevosen taholta palkittaisiin myötäyksellä ohjasta. Nämä hienot tavoitteet jäivät kuitenkin meidän kohdallamme saavuttamatta. En saanut Roosaa rehellisesti myötäämään, enkä saanut asetusta paikannettua "niskan saranaan" vaan poni vain käänsi kaulan mutkalle asettavan ohjan perässä.
Toivoin tehtävän helpottuvan liikkeessä, mutta hankaluudet jatkuivat kun siirryimme ratsastamaan asetuksia käynnissä. Käynnistä puuttui aktiivinen eteenpäinpyrkimys, ja asetukseen keskittyessäni unohduin kaivamaan pohkeella saamatta Roosalta kunnollista reaktiota. Ulko-ohjan tukikin katosi niin että rehellisen asetuksen sijaan mentiin kaula mutkalla. Roosa myös tunki molempiin suuntiin voimakkaasti sisäpohjetta vasten niin että ympyrämme tahtoivat koko ajan kutistua. Ope neuvoi pitämään sisäkäden ainoana tehtävänä asettamisen ja hoitamaan kääntämisen sekä vauhdinsäätelyn muilla avuilla, jotta asettavan ohjasotteen tarkoitus pysyisi hevosille selkeänä. Ihan huomaamatta sisäkäsi kuitenkin lähti tekemään ylimääräisiä värkkäilyjä heti jos keskittyminen hetkeksikään herpaantui. Teinkin kuulemma useita ylimääräisiä myötäyksiä ilman että edes asiaa huomasin, ja toisaalta en hoksannut aina myödätä silloin kun Roosa hiukan pehmeni edestä ja myötäys olisi ollut paikallaan. Kommunikaatiossamme oli siis pahoja puutteita, sillä en osannut Roosalle selkeästi kertoa mitä siltä haluttiin enkä myöskään kuunnella riittävän tarkasti Roosan reaktioita ja vastata niihin.
Ope ennusti että ravissa elämä olisi ehkä vähän helpompaa eteenpäinpyrkimyksen ollessa parempi, ja ihan oikeassa olikin. Kaikki samat perusongelmat toki säilyivät askellajin vaihduttuakin, mutta ravissa asetus sentään välillä löytyi ihan luontevasti ja pääsin jopa oikea-aikaisesti myötäämään. Asetuksen toimiessa oli poni heti paremmin myös pohkeiden välissä ja ohjailu halutulle tielle helpompaa. Esitimme pari ihan kelpo pätkää pääty-ympyrällä palasten loksahtaessa asetuksen puolesta kohdilleen, mutta suurimmaksi osaksi oltiin edelleen hakoteillä. Välillä ravi tuntui jumittuvan eikä Roosa olisi liikkunut millään eteen, kun taas välillä edettiin oikein sujuvasti ja reippaasti. Luulisin jumittumisten olevan protestia epäselviin pyyntöihin ja ehkäpä tietämättäni istunnallakin jarrutin menoa. Oikeaan kierrokseen oli helpompi ratsastaa, sillä vasemmalle korostui jälleen taipumukseni kiertää vartaloa sisäänpäin ja menettää ulkokyljestä kaikki tuki. Tällöin ei tietysti toimivasta asetuksesta ja suorana liikkuvasta hevosesta voinut haaveillakaan.
Rentoutta ja pyöreyttä myötäasetuksen kautta etsittiin lopuksi vielä laukassa, ensin vasemmassa kierroksessa. Taas koettiin taattuja facepalm-hetkiä kun en saanut Roosaa nostamaan laukkaa ravista. Eihän se nosta kun istunta leviää. Käynnistä kyllä nousi ihan napakasti vaikka vähän vahvempaa pohjetta vaatikin. Yllättäen laukka oli tänään toimivin askellaji (tai sanoisinko ainoa edes vähän toimiva). Roosa hakeutui pyöreäksi tuntumalle, ja jopas olikin heti paljon helpompi pyytää myötäasetusta samalla ulko-ohjan tuki säilyttäen. Ope muistutteli pitämään istunnan hiljaa ja antaa ponin laukata ihan itse ilman istunnalla tuuppimista. Mielestäni onnistuinkin istunnan aika hyvin rauhoittamaan, ja kaikin puolin laukassa tuntui aika luontevalta istua heilumatta ja ponin ympäri. Pari kertaa tipahdettiin raville johtuen siitä että lähdin liikaa kallistumaan sisäänpäin. Enimmäkseen laukassa kuitenkin oli aika mukava pohkeesta kohti pehmeää tuntumaa -fiilis.
Vasemman laukan jälkeen otettiin pieni tauko pitkin ohjin, ja kun palattiin ravi- ja laukkatyöskentelyn pariin oikeassa kierroksessa ajauduttiin taas pahaan kommunikaatiokatkokseen. Roosa oli tosi nihkeä lähtemään käynnistä raviin, ja jotenkin "panikoiduin" tästä niin että aloin tuuppia ponia lantiolla eteen samalla pohkeella ja raipalla liikkeelle hätistäen. Roosa kuitenkin veti tällaisesta herneet nenään ja jatkoi nyrpeän oloisena käynnissä. Ratsastajan epätoivo, heiluminen ja pohkeella jumputus sen kuin lisääntyivät, ja sitä mukaa lisääntyi Roosan yhteistyöhaluttomuus. Oikea ratkaisu olisi kai ollut vain istua ihan hipihiljaa ja yksinkertaisesti pyytää pohkeella poni raviin. Lopulta (useamman ympyräkierroksen jälkeen!) päästiin raviin, jossa Roosa edelleen liikkui tahmeasti ja tyytymättömän oloisena. En olisi ihmetellyt jos olisi takapääkin alkanut kohta lentää, sillä niin ärsyyntynyt Roosa tällä hetkellä oli vähä-älyiseen kuskiinsa. Laukkakin sitten nousi lukuisten epätoivoisten ympyräkierrosten jälkeen siinä vaiheessa kun muut ratsukot olivat laukkatyöskentelyä jo lopettelemassa. Kun viimein oli löydetty yhteisymmärrys askellajista liikkui Roosa myös tähän suuntaan laukassa aika näppärästi. Liikkeessä oli hyvä energia ja tuntuma oli kevyen mutta ei tyhjän oloinen Roosan pyöristyessä nätisti, ja vihdoin oli hetken aikaa sellainen olo että poni liikkui apujen välissä. Melkein olisi kannattanut lopettaa tähän hyvään laukkapätkään, sillä loppuverryttely ravissa oli taas aika epämääräistä kohellusta.
Muistin kyllä että Roosa on vaikea, mutta näköjään olin liian optimistinen kun kuvittelin vuoden lisäharjoittelulla taitojeni kehittyneen sille tasolle että Roosan kanssa voisi yhteinen sävel kunnolla löytyä. Onneksi sentään laukkatyöskentely tarjosi pieniä onnistumisen elämyksiä, sillä tunnin jälkeen pääni yläpuolella leijui varsin musta turhautumisen ja epätoivon pilvi. Miten se voikaan olla niin kohtuuttoman hankalaa kuunnella mitä hevonen "sanoo", kertoa sille selvästi ja ystävällisesti mitä halutaan ja välttää häiritsemästä sitä ylimääräisillä heilumisilla ja turhilla avuilla. Toki varmaan auttaisi jos keskittymiskyky hevosen selässä ei olisi kuin ADHD:sta kärsivällä ameeballa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti