Tämän perjantain maaston menimme Annen kanssa kaksistaan. Tällä kertaa Anne ja Jetti vetivät koko matkan, joten Vaken kanssa saimme tulla tutulla ja turvallisella paikalla peränpitäjänä. Lämpötila oli pudonnut pakkasen puolelle, mutta tavanomaisessa laukkakohdassa tie oli enimmäkseen vielä sula ja pehmeä. Niinpä pääsimme ottamaan heti alkumatkasta laukkaa ihan kunnon siivun. Etenimme ravissa ja laukassa tien päähän asti, ja teimme sitten saman metsälenkin Muhoksen puolelle kuin viime kerralla. Täällä oli pohja monin paikoin peilijäässä, mutta hyvin siinä hokkikenkäiset pysyivät lipsumatta pystyssä vaikka selässä välillä hirvittikin. Kävelimme metsälenkin kaikessa rauhassa jutustellen, ja kotimatkalla tiellä laukattiin samat osuudet kuin tulomatkalla. Vake tuntui olevan hyvällä tavalla reippaalla tuulella, ja varsinkin kotia kohti mennessä tuntui laukassa olevan ihan ilmaa ja energiaa. Myös ravissa vaikutti siltä että ponilla jalka nousi ja eteenpäin ei tarvinnut suuremmin hoputella. Ehkäpä tuulinen pakkaspäivä antoi sopivasti pientä lisävirtaa.
Lenkki sujui oikein mukavasti, ja paluumatkalla pohdin että onpa hienoa kun maastoilu on taas tätä nykyä näin rentoa ja huoletonta. Vake saattaa joskus hieman katsella jotain tai kerran tai pari lenkin aikana säpsähtää, mutta kun en itse jännity näistä niin ponikin pysyy rentona eikä säpsyile. Syksyllä ja alkutalvestahan meillä oli Vaken kanssa se onneksi lyhyeksi jäänyt jakso jolloin molemmat olivat maastossa kauhean jännittyneitä ja lietsoimme toistemme jännitystä. Nyt on päästy takaisin siihen tilanteeseen että ratsukon osapuolet ovat rentoja ja maastoreissut sujuvat luottamuksen vallitessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti