Sujuvaa menoa ja ponimetkuja

Sunnuntaina lähdimme kolmen ratsukon edustuksella Ankkurilahden Ratsastajien 1-tason estekisoihin. Minulla oli aivan harvinaisen hyvä mieli heti aamusta alkaen, sillä ei juurikaan jännittänyt vaan oli tosi kivaa lähteä kisoihin maailman parhaan Vaken kanssa. Aurinkokin paistoi ja oli lähes hellettä. Luokat olivat turvallisen helpot, eli verryttelyksi alle 70 cm arvostelulla A.1.0 ja pääluokkana tuttu 80 cm arvostelulla 367.2. Päivä sujuikin meidän poppooltamme loistavasti ja käsikirjoituksen mukaan lukuun ottamatta Vaken kanssa radalla sattunutta... kömmähdystä.

Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen kisojen alkua, ja minulla oli odotteluaikaakin runsaasti kun en ratsastanut ensimmäisessä luokassa. Ehdin kävellä Vaken kanssa hyvin, ja verryttelin sitä ravissa maneesissa. Maneesissa oli mukava ratsastaa, sillä siellä oli suojaa auringon kuumalta paahteelta. Vake tuntui jo ravissa oikein hyvältä, ja ravasi mukavasti eteenpäin pehmeästi tuntumalla. Hyppyverryttely tapahtui pienellä ulkokentällä, ja käväisin tässä ottamassa pari pikkuista hyppyä jo ennen rataan tutustumista. Verryttelykentän pohja oli vähän ikävä sekä pehmeytensä että pölyävyytensä takia, ja Vake reagoi tällä alustalla pölyyn aika runsaalla pään heiluttelulla, vaikka nenäverkkokin oli käytössä. Ehdin olla tästä hieman huolissani, mutta levottomuus rajoittui onneksi ainoastaan verryttelykentälle. Kävin kävelemässä radan nopeasti läpi. Odotetusti rata oli oikein simppeli, esteet pieniä ja tehtävät helppoja. Ehdin ottaa vielä pari hyppyä, ja sitten mentiin jo portille odottamaan, sillä lähtövuoro oli luokan kolmantena.

70 sentin ratapiirros.

Vake lähti radalla liikkeelle ihan mukavassa laukassa, tosin se tuntui aavistuksen jännittyneeltä sillä tavalla kuin se usein vieraassa paikassa ensimmäisellä radalla tuntuu. Tämä ei varsinaisesti näy ulospäin, mutta laukka etenee vielä paremmin sitten, kun Vake ei tällä tavalla vierasta. Nytkin toki oli ihan asiallinen energia, eikä eteenpäin tarvinnut puskea. Laukka vei hyvässä rytmissä esteitä kohti ja paikat löytyivät kivasti. Ensimmäisen esteen jälkeen muistuttelin itseäni vielä rentoutumaan ja nauttimaan menosta. Kolmosesteelle oli vähän lyhyempi lähestyminen päädystä, ja sille olisi voinut suoristaa vielä paremmin. Pitkän suoran linjan kolmoselta neloselle Vake laukkasi oikein pontevasti ottaen 32 metrin etäisyydelle 9 askelta. Neloseste ylittyi komealla loikalla, jonka jälkeen en ollut tarpeeksi skarppina, vaan tiukanpuoleinen kaarre seuraavalle esteelle meni turhan pitkäksi. Tämä kaarre oli radan ainoa selvä kauneusvirhe, ja viitosesteelle tulikin sitten töpöaskel. Viimeinen pitkä linja kuutoselta seiskalle meni mukavan reippaasti, ja rata oli päätöksessä. Odotettu tulos eli helppo nolla ja meno tuntui varsin kivalta, eli olin tyytyväinen.

Vake sai ansatuisti huokaista hetken aikaa, ja kävin opettelemassa seuraavan luokan radan. Luokkamme loputtua oli ohjelmassa palkintojenjako, jossa kävin jalkaisin hakemassa punavalkoisen ruusukkeen, ja sitten seurasi rataan tutustuminen. Kasikympin radassa olikin jo hieman enemmän mietittävää, vaikka helppo rata oli sekin. Sarjalla molemmat osat olivat pystyjä, mikä tietysti oli meille ihanteellista. Suunnittelin toiseen vaiheeseen pari lyhyempää tietä, mutta ajattelin ratsastaa ensisijaisesti siistiä ja sujuvaa nollaa ilman suuria riskejä. Rataan tutustumisen jälkeen oli vajaa kymmenen minuuttia verryttelyaikaa, mikä oli tässä vaiheessa juuri sopivasti. Herättelin Vaken taas tauon jälkeen liikkelle, ja otimme pari hyppyä. Vake oli edelleen kivan reipas, mutta alkoi aina porttia ohittaessa vähän kysellä, että eikö tälle päivälle jo riittäisi.

80 sentin ratapiirros.

Oma vuoro tuli juuri sopivasti pikaverryttelyn jälkeen. Vake lähti radalla etenemään todella hyvässä laukassa, ja sillä oli aivan mainio imu eteenpäin. Sitähän sai suorastaan pidätellä! Ykkös- ja kakkosesteenä oli nyt jo edelliseltä radalta tuttu 32 metrin suora linja. Hieman vaikea aloituskaarre onnistui nappiin, ja linjalle saatiin oikein hyvät hypyt. Taas mentiin yhdeksällä laukalla, ja Vake ponnisti okserille oikein liioitellun korkean hypyn silkasta hyppäämisen ilosta. Edelliseltä radalta opikseni ottaneena olin tämän esteen jälkeen valppaampi ja aloin kääntää tiukahkoa kurvia kolmosteelle ajoissa. Nyt tämä kaarre onnistui mukavasti, laukan imu säilyi ja kolmosellekin tuli sujuva hyppy. Neloselle oli pidempi matka, ja fiilistelin kerrassaan hienolta tuntuvaa laukkaa. Neloselle päästiin edelleen hyvässä rytmissä ja taas tuli nappihyppy. Tästä oli kehkeytymässä aivan todella hieno rata!

Seuraavana edessä odotti sarja, joten ratsastin suunnitelman mukaisesti oikomatta ja pitkän sujuvan tien päädyn kautta. Raippa oli oikeassa eli sisäkädessä, sillä ajattelin sen olevan sarjalla sekä sen jälkeisellä erikoisesteellä hyödyllisempi tällä puolella. Laukkasimme katsomopäädyn ohi ja vasemmalla puolella oli sisääntuloportti. Olin onnellisen pahaa-aavistamaton, enkä ehtinyt reagoida Vaken hienoiseen ennakkovaroitukseen. Samassa Vake vetäisi pään alas, jarrutti ja koukkasi nopean suunnanmuutoksen portille päin. Menetin tasapainon suunnan vaihtuessa vauhdista näin äkkiä, ja vaikka Vake pysähtyi, niin en pystynyt enää kampeamaan itseäni takaisin satulaan. Pakko oli antaa periksi ja laskeutua kaulasta kiinni pitäen maahan. Hetki meni tajutessa asian laita, ja kun ymmärsin, että meidän upeasti alkanut ratamme päättyi tähän, niin seuraavaksi harmitti kamalasti. Voi ei!

Pahin angstimieliala onneksi lieveni kun sain hetken miettiä asiaa ihan omassa rauhassa, mutta niin harmittava sattumus tämä kyllä oli, että jäihän se vaivaamaan. Voi miksi, miksi en ollut varovainen ja ottanut raippaa ulkokäteen? Vake ei pitkään aikaan ole tehnyt tätä temppua, mutta ei siihen näköjään kannata täysin luottaa. Varsinkin kun juuri oikea laukka on se, mistä Vake tämän yleensä tekee. Olisiko Vaken yllätysmuuvissa voinut/pitänyt pysyä kyydissä? Olisi, mutta nyt tulin liian pahasti yllätetyksi. Erityisen harmillista oli se, että meno oli todellakin tuntunut aivan poikkeuksellisen sujuvalta ja tästä olisi tullut hieno rata. Vaan niinhän se menee, että Vaken reippaus kulkee käsi kädessä pienten omien metkujen kanssa, eli poni on parhaimmillaan ollessaan vähän pöhkö. Parempi näin, kuin laiskana laahustajana, mutta sitten pitää vaan kuskin olla skarpimpi. Vake on viime aikoina alkanut laukata ja hypätä paljon aiempaa topakammin, joten on vähän paradoksaalista, että nyt kun poni kulkee paremmin kuin koskaan niin kisoissa on alkanut tulla enemmän virheitä. Tänään kyllä meno tuntui niin makealta, että motivaatio hypätä Vakella vain kasvoi. Olkoon vaan, että luokissa ei pääse ylöspäin, mutta kun Vakesta on viimein löytynyt kunnon kisaponiasetukset niin todellakin puhkun intoa hypätä sillä näitä meille sopivan kokoisia luokkia. Onneksi heti viikon päästä on seuraavat kotikisat, joten pääsen ottamaan tarpeellisen revanssin ihan pian. Jospa tämä harmitus sitten hälvenee ja Vaken porttitemppu muuttuu ennen pitkää pelkästään hassuksi ja huvittavaksi kisamuistoksi.