Tiistain tunnilla päästiin Sulon kanssa tällä kertaa maastoon, mikä oli oikein mukavaa vaihtelua kaltaiselleni harvoin maastoilevalle tuntiratsastajalle. Vetohevonen mukaanluettuna ratsukoita oli reissussa neljä, ja lenkin ehti klo 19-20 tunnilla tehdä juuri sopivasti ennen pimeän laskeutumista (aurinko laski tällä päivämäärällä 19.39). Virpiniemen maastoja olin kuullut kehuttavan erinomaisiksi, ja nyt sitten pääsin vihdoin tutustumaan sekä niihin että Sulon maasto-ominaisuuksiin. Suloa ehkä hieman huolestutti se että kuljimme jonossa viimeisenä, ja pientä säpsähtelyä esiintyi pariin otteeseen. Edellä kulkeva Puppe tuntui kuitenkin antavan Sulolle sopivasti turvallisuudentunnetta. Käynnissä eteneminen oli rauhallisen ja jopa levollisenkin oloista, mutta laukatessa Sulo kyllä tuntui syttyvän ja olisi varmasti mennyt mielellään kovempaakin. Otettiin omien laskujeni mukaan neljä laukkapätkää sopivilla suorilla, alkuun reippaampaa vauhtia mutta ei kuitenkaan täyttä tykitystä. Toisella laukkapätkällä Sulo alkoi kuumua sen verran että juuri open huutaessa raville Sulo otti pienen ryntäyksen eteenpäin ja heitti takaosaa kevyeeseen "pukkiin". Näin vaatimattomasta pompusta ei oma tasapaino hetkahtanut, mutta hetken aikaa tuntui hallinta hevoseen olevan kateissa. Spurtti pysähtyi kuitenkin nopeasti Pupen häntään. Myöhemmät laukkailut mentiin rauhallisempaa vauhtia, mikä oli varmaan hyvä niin ettei Sulo päässyt aivan liikaa innostumaan. Näillä laukkaosuuksilla pääsi satulassa suorastaan rentoutumaan Sulon edetessä autopilotilla turpa edellämenevän hännässä ja väylien ollessa sen verran kapeita ettei ohittelukaan olisi helpolla onnistunut.
Hiekkapohjaisten laukkaosuuksien välillä käveltiin ja ravailtiin kapeammilla poluilla halki mäntykankaiden, joiden aluskasvillisuutta hallitsivat puolukka ja erittäin runsaat jäkälät. Päänähtävyytenä ohitettiin suolampi. Oma suuntavaisto meni poluilla eri suuntiin kiemurrellessa aika tehokkaasti sekaisin. Aivan tallin kulmille palattuamme Sulo sai sätkyn kun suoraan taaksemme jääneellä raviradalla vilahti yhtäkkiä ohi hevonen kärryt perässä. Olin pitänyt ohjat onneksi vain puolipitkinä, joten sain ne kerättyä käteen Sulon sännätessä eteenpäin yhdessä Pupen kanssa, ja pakomatka keskeytyi lähes saman tien. Tulipa siis hieman testattua omaa tasapainoa, joka ei lentävästä lähdöstä onneksi järkkynyt. Täytyy myöntää että mieluiten maastoilen hieman varmemmilla hevosilla joiden kanssa ei tarvitse olla ihan näin varuillaan, vaikka tokihan Sulokin toimi metsässä enimmäkseen oikein moitteettomasti ja lähtisin sen kanssa kyllä uudestaankin maastokierrokselle. Sulon kevyt ja pehmeä liikkumistapa pääsi maastossa laukatessa kunnolla oikeuksiinsa, ja hyvällä mielikuvituksella saattoi kuvitella laukkaavansa arabilla hiekka-aavikolla vaikka oikeasti alla olikin vain puoliarabi ja pöllyävä hiekka pohjoisessa mäntymetsässä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti