Melkein sulan maan maasto

Viikonloppu alkoi jälleen maastolenkillä, jolla minun ja Vaken seurana olivat Anne ja Jetti. Tämä kahden ratsukon kesken maastoilu alkaa tulla jo melkein rutiiniksi. Koska laukkaakin oli tarkoitus mennä niin Jetti sai vetovastuun. Teimme tavanomaisen lenkin eli ensin tietä pitkin, tien päässä metsälenkki ja takaisin samaa tietä. Kesämaastojen sulamista ja kuivumista pitää varmaankin odottaa vielä pari viikkoa, joten höylätään nyt vielä hetki tätä samaa lenkkiä.

Laukkasimme tiellä sekä meno- että paluumatkalla. Tallilta poispäin Vake oli niin ravissa kuin laukassakin aika tahmea. Metsäosuudella oli paikoin jo hieman kesäisempi tunnelma, sillä lumi oli suurimmaksi osaksi sulanut ja niinpä mäntykankaalla näytti jo kovin vihreältä. Alavammilla osuuksilla polkumme oli kylläkin lähinnä mutaa ja ryteikköä, joten hevoset saivat nyt kävellä niin sanotusti vaihtelevassa maastossa. Jospa ne siinä saivat kokovartalovoimistelua ainakin pientä pohkeenväistötreeniä vastaavan määrän. Jostain syystä Vake oli metsässä ja mutapolulla aika valppaana ja varuillaan. Pellolta lentoon nousevat joutsenet olivat pienen jähmettymisen arvoisia.

Paluumatkalla laukassa oli paljon parempi imu. Kun pyysin Vakea eteen tuntui että laukka-askel lähti kotia kohti jopa venymään eli ponista irtosi vähän isompaakin laukkaa kuin kentällä saati maneesissa. Tämä sujuva laukkasuora oli mukava päätös reissulle.