Tänä perjantaina tehtiin historiaa, sillä lähdimme Annen kanssa ratsuillamme eli Vakella ja Jetillä kahdestaan maastoon ilman ns. vetohevosta. Molemmat ruunat ovat kyllä vetohevosena joskus menneet, mutta se ei ole niille mitään kaikkein luontevinta hommaa. Suuntasimme edelliskerroilta tutulle reitille iltapäivällä neljän aikoihin, eli ehdimme reissun tehdä juuri sopivasti ennen hämärän tuloa.
Otimme Vaken kanssa ensimmäisen vetovuoron. Vake tietenkin oli tavallista valppaampana, eli kulki ryhdikkäämpänä ja tarkkaili ympäristöä korvat pystyssä käännelleen päätä puolelta toiselle. Pari kertaa se säpsähti jotain mutta ei sen kummempaa. Välillä poni jo rentoutuikin pärskien. Kovin reipasta ei ratsujemme meno ollut tällä kotoa poispäin vievällä osuudella, mutta urheasti Vake kulki vetohevosena tieosuuden loppuun asti. Tie oli niin jäinen ja liukas että emme siinä uskaltaneet laukata, vaan etenimme käynnissä ja ravissa. Kun pääsimme metsäosuudelle vaihdoimme vetovuoroa, ja Vaken olemus muuttui heti kun se pääsi tutulle paikalleen peränpitäjäksi. Metsässä meno oli rentoa ja ponin korvat tutussa asennossaan takaviistossa. Täällä olikin mukava ravata reippaasti kun pohja oli pääosin lunta eikä jäätä. Pidimme kulkujärjestyksen samana koko loppulenkin, sillä kotia kohti Jetti ravasi huomattavasti suuremmalla askeleella kuin Vake töppöjalkoineen.
Myös lenkin päättävä tieosuus oli niin jäinen että jätettiin laukkaamiset väliin, joten tästä tuli pelkkä käynti- ja ravimaasto. Olihan tämä kuitenkin tavallaan uusi kokemus kun oltiin liikkeellä ihan keskenämme ja kokeiltiin vuorotellen vetoratsukon hommia. Tuli siis todettua että tälläkin kokoonpanolla maastolenkki onnistuu, joten voimme lähteä näillä hevosilla tarvittaessa toistekin maastoon kaksistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti