Vaikeinta on olla tekemättä mitään

Kävipä huono tuuri kevään viimeisten kisojen kanssa, sillä juuri kisaviikonlopun ajan olivat flunssan aiheuttama väsymys ja lihassärky niin voimakkaita että oli pakko laittaa itselleen parin päivän totaalinen urheilukielto. Vaan onneksi pääsin nyt jo takaisin satulaan ja intoa puhkuen sinne pienen tauon jälkeen palasinkin. En vaan alkuun ollut kovin innoissani päivän ratsustani, sillä sain Dillen joka ei maneesipöhköilyjensä vuoksi ole ollut viime aikoina suosikkilistallani. Tämä osoittautui kuitenkin aivan liian negatiiviseksi ennakkoasenteeksi, sillä kentällä poni meni oikein kivasti.

Päivän teemana oli löytää hevosiin pyöreyttä sekä hieman lyhyempää ja kootumpaa liikkumista. Tätä tavoiteltiin käynnissä ratsastettujen avo- ja sulkutaivutusten kautta. Kuviona olikin lähes koko tunnin ajan avo- tai sulkutaivutusta käynnissä pitkillä sivuilla sekä ravia ja laukkaa päädyissä ympyröillä. Dille oli alkuun aika jähmeän ja tahmean oloinen, ei vastannut kunnolla pohkeesta eteen, tunki voimakkaasti oikeaa sisäpohjetta vasten eikä asettunut oikealle pätkääkään. Tässä tilanteessa ajauduin ratsastamaan aivan käsittämättömän väärällä ja huonolla periaatteella eli koko ajan pohkeella ja ohjalla jotain päämäärättömästi nyhjäten. Keskittyminen, järki ja rentous oli omasta tekemisestä täysin hukassa. Avotaivutusten ratsastaminen käynnistyi näillä eväillä, joten ei ihme jos alku oli takkuisaa. Ope kehottikin ratsastamaan avot pyytäen ponilta vain yhtä asiaa kerrallaan sen sijaan että häslää vähän kaikkea yhtä aikaa. Jälkeenpäin ihan hävettää miten ratsastinkaan varsinkin alkutunnin niin käsittämättömän huonosti. Silloinkin kun kuvittelin istuvani ihan hiljaa olivat pohje ja käsi tiedostamattani koko ajan tekemässä jotain pientä.

Avotaivutusyritykset oikealle näyttivät pääsääntöisesti tältä. Sisäkäsi vetää, pohje jännittyy ylös.

Apujen rauhoittamisen lisäksi ope korjasi kääntämään omaa rintakehää enemmän oikealle avotaivutuksen suuntaan. Alkuun tämä meni vähän överiksi niin että Dille lähti haahuilemaan kentän keskustaa kohden, mutta pienellä tunnustelulla löytyi jokseenkin sopiva keskitie siihen kuinka paljon oikealle kannatti kääntyä. Välillä tosin kehonhallinta petti siinä määrin että lähdinkin epähuomiossa vetämään oikeaa kylkeä ihan kasaan. Dillellä oli kyllä avotaivutuksissa ihan yritystä, ratsastajan ohjeet vaan taisivat olla kovin epäselvät.

Hyvällä mielikuvituksella tästä ehkä näkee että loivaa avotaivutusta yritetään mennä.

Ravissa homma toimi luontevammin kuin käynnissä, osasyynä tähän varmaan se etten ehtinyt ihan yhtä paljon säätää ylimääräisiä näperryksiä joka askeleella. Johtuneeko kuumasta säästä mutta Dille ei liikkunut mitenkään erityisen reippaasti ja ennemmin sai olla pyytämässä raviin lisää energiaa kuin jarruttelemassa. Ravi oli kuitenkin pehmeän oloista ja kuvittelin istuvani siedettävän nätisti, mutta videot paljastavat että kyllä vaan harjoitusravissa yläkroppa hytkyy liikaa, kädet elävät liikaa ja pohkeetkin vispaavat. Lonkat ei siis olleet kunnolla auki vaikka poni olikin nyt sen verran kapea että periaatteessa olisi pitänyt päästä istumaan ongelmitta ympäri. Tässä ei nyt siis toimi samat selittelyt kuin Jussi-tankkerin selässä heiluessani.

Raviympyröillä jatkettiin oikealle asettumisen työstämistä. Aika hurjan vinohan Dille on, joten ihan helpolla ei asetus irronnut, ja poni roikkui sisäohjan varassa varsin raskaasti. Vetokilpailua ei ihan täysin vältetty, vaikka ope muistuttelikin että asetukseen ei saa tulla taaksevetoa. Toisaalta sain myös kehotuksen pitää oikean käden melko lähellä säkää ja varoa liiallista sivulle levittämistä. Yritin keskittyä asetuksen pitämiseen sitkeästi ja myötäämiseen oikealla hetkellä, ja ponin ollessa ohjalla näin raskas oli myötäys sen puolelta itse asiassa varsin helppo huomata. Pikkuhiljaa myötäyksiä alkoikin tulla ja näin pääsin myös itse myötäämään ja keventämään kättä. Asetuksen mennessä läpi Dille pyöristyi ja tuntui liikkuvan välillä aika mukavastikin. Asetusta sai pyytää aina uudestaan ja uudestaan, mutta Dille antoi aika selkeää palautetta niin että mikäli onnistuin myötäyksen ajoittamaan oikein oli palkintona pyöreänä ja rentona liikuva poni, kun taas unohtuessani sisäohjaan roikumaan ponin myödättyä oli tuloksena Dillen jännittyminen.

Oikeassa kierroksessa oli sisäohjassa vetokilpailun makua.

Vasemmassa kierroksessa ongelma oli päinvastainen, eli Dille olisi halunnut vetää kaulan sisäohjan perässä ihan linkkuun ja pullauttaa ulkolavan teille tietymättömille. Nyt tarvittiin vahvaa ulkopohjetta kääntämään etuosaa ympyrän uralle sekä jämäkkää ulko-ohjaa. Ope muistutteli pitämään oikealta oman "lapatuen" jotta myös ponin ulkolapa olisi paremmin tuettu ja hallinnassa. Vinkkinä etuosan kontrollointiin oli ulko-ohjan painaminen kaulaa vasten avittamaan etuosan kääntämistä. Ulkoapuihin keskittyminen tuotti kuitenkin tulosta niin että vähitellen Dille alkoi suoristua ja ulkolapa löytyä paikoilleen. Tätä kautta löytyi heti mukavasti pyöreyttäkin ja meno tuntui selkään jo varsin mukiinmenevältä. Ponin liikkuessa hyvin olisi kuitenkin apujenkäyttöä saanut rauhoittaa vielä lisää ja jättää etenkin sisäkädellä säätämisen pois. Taas oli varmaan 70% turhasta tekemisestä sellaista josta en itse edes ollut tietoinen, eli käsillä ja jaloilla on vaan kummasti ihan oma elämänsä. 

Vaihdettiin pikkuhiljaa avotaivutukset sulkutaivutuksiin ja ravityöskentely ympyröillä laukkatyöskentelyyn. Kierros oli ensin oikea, mihin suuntaan sulkutaivutus oli meille haastellisempaa. Samoja ongelmia oli kuin avotaivutuksissakin, eli epämääräiset ja päällekkäiset avut sekä oma rentouden puute. Sain kyllä Dillen väistämään takaosaa uralta sisään, mutta oikealle taipuminen samanaikaisesti oli haastellisempaa ja rentous ja pyöreys loistivat poissaolollaan. Oikealla sisäpohkeella oli tuttu taipumuksensa työntyä sulkutaivutuksessa aivan eteen ulkopohkeen lentäessä puolestaan liian taakse, ja näin tietysti istuntakin meni ihan vänkkyrään kinttujen ollessa jotakuinkin aitajuoksijan asennossa.

Hyvä esimerkki siitä mitä sisä- ja ulkopohkeelle tapahtuu sulkutaivutusyrityksessä...

Laukannostot käynnistä olivat paria notkahdusta lukuunottamatta varsin napakoita. Laukassa koettiin tunnin parhaat hetket, sillä ei tarvittu kuin hieman pohkeesta ohjaa kohti aktivointia ja pieni asetus niin Dille lähti hakeutumaan hienosti pyöreäksi. Välillä vaan meinasi painua edestä liian matalaksi, joten ulko-ohjalla sai olla kohottelemassa etuosaa. Oikea laukka oli hitusen tönkköä ja ope olisi kaivannut askeleeseen vähän lisää pyörivyyttä. Dille kuitenkin hienosti tarjosi ihan oikeita asioita eli selkää ja niskaa pyöreäksi alta pois kiirehtimättä, ja tuntui että poni yritti työskennellä takaosallaankin ihan asiaankuuluvasti. Itse sain keskittyä lähinnä mahdollisimman vakaaseen tuntumaan ja tukeen etenkin ulkoohjalla sekä energian säilyttämiseen pohkeella.

Vasempaan kierrokseen sulkutavutukset onnistuivat poikituksen puolesta pätkittäin ihan hyvin, mutta näissäkin olennaista oli vahtia oikean ulkolavan mukanaoloa. Tähänkin kierrokseen Dille tarjosi laukassa pyöreää ja nättiä liikkumista kunhan vaan sain ulkoa riittävän tuen niin ettei kaula linkkuuntunut vasemmalle. Kun vaan sain omat konseptini järjestykseen niin jopas alkoi meno tuntua pätkittäin todella hyvältä.

Oikeassa laukassa oli ihan kivoja pätkiä...

...ja vasemmassa vielä kivempia.

Lyhyen loppuverryttelyn aikana etsiskelin vielä ravissa samaa fiilistä kuin äsken laukassa. Dille taisi olla jo vähän sitä mieltä että eikös tämä riittäisi ja pohkeella sai patistella liikkumaan reippaasti eteen vielä pienen hetken. Keventäessä taisi vähän oma pakka levitä, mutta harjoitusravissa löytyi vielä kauniisti pyöreyttä ja rentoutta sekä alkutuntiin verrattuna jo huomattavasti suorempaa liikkumista.

Tunti olikin nihkeistä odotuksistani huolimatta oikein kiva, ja Dille tekee kyllä vauhdilla paluuta suosikkilistalleni. Voisi kai sanoa että poni meni tänään oikein hienosti suhteessa siihen miten paljon ratsastaja yritti sitä häiritä, joten siinä missä Dille ansaitsee kehut ei samaa voi sanoa omasta suorituksestani. Puolet ongelmista ratkeaisi jo sillä kun osaisi tarvittaessa vaan istua hiljaa ilman jatkuvaa epämääräistä nyhväämistä, mutta kun juuri se on niin hirvittävän vaikeaa.