Mörköjä maneesissa

Vuoden ensimmäiselle estetunnille lähdin luottavaisin mielin. Edellisestä hyppykerrasta oli kaksi viikkoa, mutta Vaken oltua tällä viikolla todella hyvä niin kentällä kuin maastossakin olin vakuuttunut siitä että marraskuisen hankalamman jakson jälkeen ratsukon luottamus alkoi olla taas kunnossa. Vake jatkoikin samalla leppoisalla ja rennolla linjalla niin menomatkan maneesille kuin maneesilla ravi- ja laukkaverryttelyt. Herättelin ponin liikkumaan reippaasti, ja laukassa löytyikin jo hyvä meininki niin että Vake liikkui ihan itse eteenpäin. Tästä oli hyvä jatkaa hyppyjen pariin.

Aloitimme parilla kavaletilla joita hypättiin vasemmassa laukassa innarina. Vake laukkasi kavaleteille reippaasti, mutta samalla se pääsi puskemaan vasemmalle niin ettei kavalettilinjalla kyllä oltu kovin suorana. Ope muistutteli taas katseen ylhäällä pitämisestä, ja hyvä että tämä tuli esiin jo alkutunnista niin että muistin suurimman osan aikaa jo pitääkin katseen poissa maasta. Katse ylhäällä sain oman tasapainoni hypyissä paremmaksi.

Kavaletti-innaria hypeltiin muutama kerta ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Viimeisen kavalettien ylityksen jälkeen laukkasin uraa pitkin kohti katsomopäätyä ja ehdin juuri siirtää Vaken uralla käyntiin, kun päädyssä olevan oven takaa alkoi varastotilasta kuulua joitakin ääniä. Ilmeisesti siellä vedettiin jotain lattiaa pitkin, ja tämä vaimea raah raah -ääni oli Vakelle liian kova pala. Alkutunnin niin rennon leppoisasti mennyt poni jähmettyi sekunnissa kauhistuneeksi suolapatsaaksi, eikä puhettakaan että se olisi enää uskaltanut mennä lähellekään sitä kulmaa josta ääni äsken kuului. Yhteys poniin katkesi ihan kokonaan sen jähmettyessä tuijottamaan kohti mörköpäätyä (jossa siis tähän asti ei ollut ollut yhtään mitään pelottavaa), ja vaikutti siltä että pieninkin odottamaton ääni olisi saanut sen säpsähtämään johonkin suuntaan. Kaiken lisäksi jännitys ja varuillaanolo jäi Vakelle päälle niin ettei se rentoutunut enää koko lopputunnin aikana vaan rahinakulma pelotti sitä vielä seuraavat 40 minuuttia. Minua jäi kovasti askarruttamaan miten näin pieni asia sai sen näin pois tolaltaan. Luonnollisestikin ponin jännittyminen vaikutti myös ratsastajaan, eli olin totta kai itsekin aika varuillani sen jälkeen kun Vake muuttui suolapatsaaksi. Toki yritin pysyä niin rentona kuin mahdollista ja olla pahentamatta tilannetta, mutta valitettavasti Vake lukee ajatukseni liian helposti.

Jatkoimme hyppäämistä, ja nyt tulimme äskeiselle kavaletti-innarille oikeassa laukassa ja jatkoimme kaarevan linjan pystylle (kuvassa esteet 1-2). Nyt hyppysuunta oli kohti mörköpäätyä, joten kohti pystyä mennessämme Vake hidasti ja hidasti ja väliin tuli peräti 8 askelta vaikka kyseessä oli 6-7 askeleen väli. Yritin ratsastaa reippaasti eteen, mutta Vake vain jarrutti eikä sitä kahdeksatta askelta saatu millään pois. Ope käski rentouttaa käden ja antaa ohjalla tilaa, sillä Vaken jännittäessä pääsi tietenkin käymään niin että tarrauduin ohjiin siltä varalta että poni yrittäisi yhtäkkiä paeta johonkin suuntaan. Tiedostamaton käsijarru tietenkin vain mutkistaa tilannetta, ja tässä olikin ehkä myös yksi syy siihen että Vake vain jarrutti vaikka koetin käskeä sitä eteenpäin kohti mörköpäätyä.

Hyppäsimme yksittäisinä tehtävinä vielä suoraa linjaa pystyltä okserille (5-6) ja kaarevaa linjaa okserilta pystylle (3-4). Okseri oli hankala este sillä se sijaitsi mörkökulman vieressä. Hypätessämme suoraa linjaa kohti tätä kulmaa (jossa ei siis enää kuulunut mitään rahinaa) Vake lähti tunkemaan sisälle heti okserin jälkeen enkä todellakaan saanut sitä jatkamaan suoraan päätyyn asti. Okserilla alkavaa kaarevaa linjaa hypätessä oli aluksi suuria vaikeuksia päästä koko okserille, sillä Vake lähti lyhyeltä sivulta kampeamaan ja ryykäämään karkuun ennen mörkökulmaa niin etten saanut sitä vietyä estelinjalle. Muutaman kampeamisen ja ylimääräisen ympyrän jälkeen pääsimme sen verran lähelle kulmaa että pystyin ratsastamaan okserille (toki edelleen oikeaa reunaa johti tunkien) ja siitä linjan pystylle. Ope huuteli edelleen rentouttamaan kädet, ja jokin kallonkutistusoperaatio olisi varmaan tarvittu koko korvienvälin rentouttamiseksi jotta en olisi mennyt ihan lukkoon ponin yrittäessä pakoilla pelkäämäänsä kulmaa. 

Hyppäsimme lopuksi radan kahteen kertaan samalla korkeudella, joka oli noin 60 senttiä. Evästyksenä oli että kädet rentona ja koeta taivuttaa poni kaarteissa niin ettei mentäisi ihan kylkimyyryä. Vaken pahin jännittyneisyys oli onneksi talttunut, ja vaikka se vielä yritti hieman oikaista mörkökulmasta pystyin nyt ratsastamaan sen päätyyn niin että saimme ihan toimivat tiet kaikille esteille. Aloin itsekin rentoutua, ja pääsin ratsastamaan kevyellä tuntumalla ja jopa vähän löysälläkin ohjalla. Esteet ylittyivät ihan asiallisesti, ja vaikka mörköpäädystä poispäin hypättäville esteille (3 ja 7) en ihan kunnolla päässyt suoristamaan niin lähestymiset olivat muuten ihan ok. Alkutunnin vaikeuksien jälkeen olin tähän toimivaan rataan oikeinkin tyytyväinen. Hyppäsimme saman radan vielä toistamiseen, ja kannatti ottaa uusinta sillä tämä sujui vieläkin paremmin. Nyt sain Vakea jopa hieman taivutettua päädyissä (ainakaan ei menty kylkimyyryä ulos asettuneena) ja ote ohjiin oli kevyt ja rento.

Onnistuneet radat lohduttivat, mutta suurimmaksi osaksi tunnista jäi vain kova harmitus päälle. Olin tosiaan kuvitellut Vaken rentoutuneen ja luottamuksemme korjaantuneen, mutta tämän päivän jännittymisepisodi osoitti ettei näin ehkä olekaan ja takapakkia mentiin taas. On aika avuton tunne kun ei voi mitenkään vaikuttaa siihen että poni muuttuu hetkessä rennosta ja huolettomasta jännittyneeksi säpsyksi, ja eikä sitä sitten tästä mielentilasta enää poiskaan saa. Toki jos olisin kylmähermoisempi JA taitavampi pystyisin kyllä varmasti ratsastamaan Vaken taas rennoksi sen jälkeen kun se on jotakin alkanut jännittää eikä tilanteessa olisi yhtikäs mitään ongelmaa. Nyt vaan pitää yrittää olla tekemättä tästä liian suurta numeroa (taisin kyllä tehdä jo) ja jatkaa taas ensi kerralla ratsastusta sillä samalla reippaalla ja luottavaisella asenteella jolla Vaken kanssa olen viime viikot pystynyt toimimaan. Parasta terapiaa sekä ponille että kuskille taitaa olla tekeminen eli se että mennään ja hypätään (tai väännetään riittävän työläitä koulukiemuroita). Tälläkin kertaa huomattiin että silloin kun on oikeasti esterata meneillään niin kumpikaan ei jouda "mörkökulmia" liikaa jännittämään.