Intro: Kerran heppatyttö, aina heppatyttö

Tämän blogin ensisijainen tarkoitus on olla treenipäiväkirjani johon kirjaan ajatukseni jokaisen ratsastustunnin jälkeen, ja tämä analysointi ainakin toivoakseni edesauttaa kehittymistäni paremmaksi ratsastajaksi. Kenties myös lukijoiden kommenteista voi saada uusia oivalluksia ja vinkkejä.

Koska blogini on julkinen ja joku ulkopuolinenkin saattaa tätä jopa lukea, lienee pieni esittely ja taustoitus paikallaan näin alkajaisiksi. Täällä näppäimistön ääressä istuu jo vuosia sitten oululaistunut sennuratsastaja Kaisa, joka elokuussa 2011 sai kipinän palata lapsuuden ja teini-iän rakkaan harrastuksen eli ratsastuksen pariin lähes yhdeksän vuoden täyden tauon jälkeen. Tarinani hevosten parissa alkaa varsinaisesti vuodesta 1993, jolloin vanhempani päättivät hankkia 9-vuotiaalle sisällä viihtyvälle lukutoukkatytölle reipashenkisen urheiluharrastuksen. Pallopelit ja vastaavat eivät 9-vuotiasta Kaisaa innostaneet pätkän vertaa, mutta ehdotus ratsastustunneista sai jo pienestä pitäen heppahullun Kaisan suorastaan kiljumaan riemusta. Elokuussa 1993 pikku-Kaisa puntattiin maailman laiskimman Max-ruunan satulaan ja siitä se sitten lähti. Oheinen kuva on luullakseni elämäni kolmannelta ratsastustustunnilta Maxin kanssa - oma ratsastuskypärä ja vihreät nyppylähanskat oli jo ehditty hankkia mutta ratsastushousut ja -saappaat saivat vielä odottaa.

Seuraavana kesänä (1994) perusti kouluratsastaja Riikka Koljonen uuden ratsastuskoulun vain muutaman kilometrin päähän kotoani, ja tästä tallista tulikin vakioharrastuspaikka sekä minulle että nuoremmalle siskolleni. Riikan ohjauksessa ratsastustaitoni kehittyivät mukavin harppauksin, ja pian pääsin aloittelemaan myös kilpailu-uraani. Ihkaensimmäisissä oman tallin koulukilpailuissa tammikuussa 1995 tuli sinivalkoinen ruusuke helposta C:stä silloisella suosikkiratsulla, suomenhevostamma Vikkerillä. Vuosina 95-97 kehityin edelleen eteenpäin ratsastajana ja pääsin osallistumaan ratsastuskoulun poneilla omalla tallilla järjestettäviin seura- ja aluekilpailuihin niin koulu- kuin estepuolellakin helpoimmissa luokissa.

Vuonna 1997 tallin omistajat ja opettajat vaihtuivat, ja opettajakseni tuli Salla Huttunen jonka ohjauksessa ratsastuksen harjoittelu jatkui entistäkin tavoitteellisemmalla otteella. Tuntihevosilla oli mahdollisuus osallistua säännöllisesti lähiseudun kilpailuihin sekä tallilla vierailevien ulkopuolisten valmentajien tunneille, ja vanhempani olivat valmiita tätä lystiä rahoittamaan molemmille tyttärille (omaa ponia ei meille sentään onneksi suostuttu koskaan hankkimaan). Vuoden kohokohta olivat aina valtakunnalliset ratsastuskouluoppilaiden mestaruuskilpailut eteläisessä Suomessa, minne lähdettiin aina porukalla edustamaan noin kymmenen hevosen ja parinkymmenen ratsastajan voimin. Menestystä osui omalle kohdalleni aika satunnaisesti, koulukisoissa ei juuri koskaan mutta estepuolella tuli hyvällä tuurilla toisinaan ruusukekin. Kaikkien aikojen ykkösratsukseni ja "elämäni hevoseksi" nimeäisin new forest -tamma Lumimarjan jonka kanssa ruusukkeita tuli napsittua kaikkein eniten (nimenomaan sieltä estepuolelta) ja joka nyt vaan kaikin puolin oli maailman ihanin poni. Lumimarja oli vakioratsuni vuosina 1999-2000(2001), ja kaikkien aikojen parhaiksi saavutuksikseni kisakentillä voidaan katsoa neljäs sija ponien alue-estemestaruudessa vuonna 1999 sekä pronssimitali niin ikään ponien alue-estemestaruudessa 2000, molemmat Lumimarjan kanssa. Kuvassa Lumimarjalla koulukisoissa maaliskuussa 1999.

Jossain vaiheessa kuitenkin kehitykseni ratsastajana alkoi junnata pahasti paikoillaan ellei jopa ottanut takapakkia, ja tämä aiheutti erittäin suuria turhaumia. Etenkin koulupuolella oli kovin takkuista; hevoset vaan eivät kulkeneet minulla peräänannossa ja toistin samoja virheitä vuodesta toiseen. Kisoissa tuli tulokseksi aina ne noin 53-55%. Tallillamme oli todella paljon tosissaan valmentautuvia ja kisaavia tunti- ja yksityisratsastajia, joista useimmat olivat aloittaneet ratsastuksen paljon minua myöhemmin mutta olivat taidoiltaan valovuosia minua edellä. Näin jälkeenpäin ajateltuna ajauduin haitalliseen negatiivisuuden kierteeseen, josta muodostui este kaikelle oppimiselle ja kehittymiselle ratsastuksen saralla. Ratsastuspäiväkirjani suunnilleen vuodesta -99 eteenpäin ovat aika surullista luettavaa, melkeinpä jokaisen tunnin jälkeen listasin ne samat virheeni ja haukuin itseni maan rakoon. Minulla oli arvostettu opettaja joka luotsasi nuoria ratsastajia kansalliselle tasolle liukuhihnalta, minä kävin vakiotunneilla valmennusryhmässä 2-3 kertaa viikossa ja aina mahdollisuuksien mukaan ulkopuolisilla valmentajilla. Silti en vain kehittynyt yhtään mihinkään eikä ne ponit edelleenkään kulkeneet minulla peräänannossa. Keväällä 2002 putosin estekisoissa vaarallisesti (mutta selvisin säikähdyksellä) ja hyppääminen alkoi pelottaa. Ratsastaminen ei ollut enää ollenkaan hauskaa vaan pelkkää hampaat irvessä vääntämistä ja jatkuvaa epäonnistumisen kokemusta. Hevosten puolestakin alkoi jo säälittää kun olin niin surkea ratsastaja että ne varmasti kärsivät kovasta kädestäni, rentouden puutteestani ja epäloogisista avuistani. Loppuvuodesta 2002 totesin että ei tätä touhua kannata jatkaa kun en tästä mitään iloa enää saa vaan joka tunnin jälkeen on vaan mieli mustana. Siihen loppui ratsastamiset toistaiseksi.

Vuodet vierivät, lähdin opiskelemaan ja muutin Ouluun, valmistuin diplomi-insinööriksi, menin naimisiin. Ratsastamaan ei ollut mitään hinkua vaikka uumoilinkin että enköhän minä sitten joskus vielä rupea oikein kunnon tätiratsastajaksi kunhan iskee joku viidenkympin villitys tai vastaava. Se villitys vaan iski jo vähän odotettua aikaisemmin: vietin leppoisaa kesälomaa heinäkuussa 2011 kun aivan yhtäkkiä TSÄDÄM, alkoi tuntua siltä että mä haluanhaluanhaluan ratsastamaan! Pari päivää meni kun yritin puhua itseni ulos tästä hullusta päähänpistosta, mutta eihän siitä mitään tullut vaan kohta minulla oli jo ratsastustunti varattuna Saaran tallille. Ennen tuntia jännitti ja pelotti ("Osaankohan mä enää edes keventää? Entä jos hevonen säikähtää ja mä tipun?"). Olin jättänyt hevostoiveeksi "joku kiltti ja rauhallinen ja ponikokoinen", joten kipusin sunnuntaina 7. elokuuta Jukka-ponin kyytiin ja niin sitä mentiin taas (ja osasin keventää edelleen!). Tunnin jälkeen olin ihan seitsemännessä taivaassa ja varasin samantien vakiotuntipaikan. Aloin käydä tunneilla kahdesti viikossa (vaikka alunperin oli tarkoitus käydä vain kerran viikossa) ja pian olin jo estetunnillakin (vaikka minusta piti tulla vain varovainen tätiratsastaja joka ei ylitä mitään maapuomia isompaa; oheinen kuva ensimmäiseltä estetunniltani yhdeksänvuotisen tauon jälkeen), ja marraskuussa osallistuin aivan innoissani oman seuran koulukisoissa helppoon C:hen (vaikka minun ei pitänyt enää ikinä osallistua mihinkään vähänkään kilpaurheilulta haiskahtavaan). Toisin sanoen hurahdin ratsastusharrastukseen ihan täysin, ja tällä kierroksella olisi tarkoitus olla liikkeellä vähän rennommalla ja positiivisemmalla asenteella.

Tässä siis lyhyesti taustatarinani jonka päälle rakentuu tässä blogissa seurattava ratsastusurani jatko-osa. Harmi sinänsä että en aloittanut blogia heti elokuussa ratsastuksen pariin palatessani, ekoista tunneistani olisi saanut erittäin mielenkiintoisia blogipostauksia!

(Alin kuva © Liina Paaso)