Kisanalusjännitystä

Vaikka päätin keskiviikkona jättäväni kisat nyt väliin, niin yön yli nukuttuani olinkin jo muuttanut mieleni asian suhteen ja änkesin mukaan vielä viimeisenä ilmoittautumispäivänä. Kun näin kovasti tekee mieli mennä se kisarata hyppäämään niin onhan se mentävä vaikka kuinka pelottaisi. Tällä hetkellä jännittää eniten se mikä ratsu sieltä minulle arvotaan. Ykköstoiveeksi meni siis Eetu, jolla nyt olen hypännyt kaksi kertaa ja ihastunut ikihyviksi, ja jos Eetun jonkin ihmeen kautta saan kisaratsukseni niin jännityksen aste laskee heti ainakin puoleen. Kakkostoiveena on Potter, jolla en tämän vuoden puolella ole hypännyt kertaakaan mutta syksyllä muistaakseni olen mennyt sillä peräti kolme estetuntia ja kovasti olen siitäkin tykännyt, nyt vaan ei Potteriin ole oikein tatsia kun on tosiaan monta kuukautta edellisestä hyppykerrastamme. Kolmostoivetta pitikin sitten miettimällä miettiä, ja päädyin Peraan. Perahan oli se hevonen jolla menin ratsastajanurani kakkoskierroksen ihkaensimmäisen estetunnin syyskuussa. Sen jälkeen olen hypäänyt Peralla kertaalleen helmikuussa. Mukava estehevonenhan Pera periaatteessa on, ja 70 cm korkeus ei ole sille oikein este eikä mikään. Pera taitaa kuitenkin olla vähän nipompi ratsastajan virheille niin että saattaa kieltää jos kuski tekee selässä jotain tyhmää kuten yrittää ajaa liikaa esteelle tai on etukenossa sukeltamassa hyppyyn liian aikaisin - olen päässyt tätä todistamaan ihan omakohtaisesti niin kuskin kuin sivustakatsojankin roolissa. Tämä etukenotus ja liika estettä kohti ajaminen ovat juuri minun tyyppivirheitäni etenkin silloin kun syystä tai toisesta jännittää, joten tästä lähtökohdasta Pera ei ehkä olisi kaikkein ihanteellisin kisaratsu minulle.

Oli hevonen mikä oli niin aika vähällä harjoittelulla olen kisoihin menossa, tässä uudelleen ratsastuksen aloitettuani olen mennyt ilmeisestikin yhteensä 13 estetuntia sitten viime elokuun. En tiedä onko millään lailla järkevää lähteä näin vähäisellä harjoittelulla kisaradalle, kun edellisistä estetreeneistä ennen näitä noin tusinaa hyppytuntia on kuitenkin vierähtänyt melkein kymmenen vuotta, mutta sinne sitä nyt vaan ollaan päättäväisesti menossa. Eikös elämässä pidä olla vähän jännitystä? Psyykkauksena olen katsonut YouTubesta repeatilla Annen ja Peran täydellisen hallittua 70 cm rataa viime syksyltä, ja yhtä lailla repeatilla olen pyörittänyt mielessäni listaa kaikista onnistuneista ysikympin kisaradoistani (harmi että silloin elettiin vielä aikaa ennen digikameroiden yleistymistä joten kuva- ja videomateriaalia näistä suorituksista ei ole olemassa käytännössä lainkaan). Kaikkein parhaiten muistan noista esihistoriallisista kisoista omat tunnetilani: se olotila kun kävelee rataa ja miettii MIKSI ihmeessä minä olen taas täällä, miksi en voinut tyytyä pysymään katsomon puolella... Ja se upea tunne kun on juuri selvinnyt radan kunnialla läpi, samaa fiilistä ei vaan saa mistään muualta. Sen fiiliksen takia tässä kai pohjimmiltaan ollaan taas sinne radalle palaamassa.