Einolan leiri, 12. tunti: kiva pieni Pinkki

Torstain ensimmäinen koulutunti oli hieman masentava, mutta ei muuta kuin uutta putkeen! Alkuillasta ratsastimme nimittäin lisätunnin, joka oli varhain leirin maksaneille ilmainen. Tunnille oli valittavana myös harvemmin tarjolla olleita hevosvaihtoehtoja, ja päädyin valitsemaan Ein Think Pink -tamman. Kuten nimestä voi päätellä, Pinkki edustaa tallin omaa kasvatusta. Kyseessä on nuori welsh part bred -poni, ikää 7 vuotta ja säkäkorkeus noin 140 senttiä. Sen kokoinen WPB-poni on tosiaankin pikkuruinen! Sirolla pikku Pinkillä oli kaviotkin kuin varsalla.

Ulkomuodon perusteella arvioin Pinkin olevan ratsastaessa taipuvainen tuntuman epätasaisuuteen ja jännittyneenä kirahvina kulkemiseen. Olin kuitenkin väärässä sikäli, että Pinkki oli tuntumalla yllättävänkin tasainen, vaikka aluksi ei pyöreänä liikkunutkaan. Helpompihan tätä oli lähteä ratsastamaan kuin Cindaa tai Valtsua. Pyrin olemaan alussa itse hyvin rento ja tasainen enkä alkanut Pinkkiä painostaa, vaan ratsastin vain pohkeella hieman eteen. Aluksi teimme pohkeenväistöjä käynnissä ja ravissa siksakkina uralta sisään ja takaisin, sekä pyörittelimme pääty-ympyröitä. Pinkki rentoutui melko nopeasti, ja takaosan käynnistyessä liikkumaan kunnolla alkoi tulla myös pyöreämpää muotoa. Raviväistöissä poni tuppasi jonkin verran jännittymään, mutta muutoin meno oli mukavan rentoa. Pinkkiä pystyi ratsastamaan pienin ja kevyin avuin ja sen ravi oli melko tasaista, joten kykenin olemaan itsekin rento ja pehmeä. Ympyröillä tärkeintä olivat ulkoavut, sillä etenkin oikeassa kierroksessa poni pyrki liiraamaan ulospäin banaaniksi taipuneena. Kun ulkoavut menivät läpi niin pyöreyttäkin tuli vielä lisää. Mehän tulimmekin ihan mukavasti juttuun Pinkin kanssa!

Siirryimme työskentelemään suurelle keskiympyrälle, jossa ratsastettiin myötä- ja vasta-asetuksessa sekä pienennettiin ja suurennettiin ympyrää väistöjen avulla. Tässä tuli taas mukavasti ratsastettua ulkokylkeä parempaan kontrolliin ja ponia suoraksi. Ulko-ohjan tuella liikkuessaan Pinkki toimi kivasti, mutta ulkolapaa piti kyllä tarkkailla. Ravia sai jonkin verran aktivoida eteenpäin, jotta Pinkki todella työskenteli eikä jäänyt hipsuttelemaan paikoilleen. Ympyrällä otettiin myös laukkaa molempiin suuntiin, ja myös laukassa käytettiin vasta-asetusta. Vasenta laukkaa en saanut ratsastettua tarpeeksi aktiiviseksi ja rullaavaksi, vaan Pinkki jäi liikkumaan selkä alhaalla ja itseään säästellen. Oikea laukka lähti lopulta tehokkaammin pohkeesta eteen, ja tuntumallekin löytyi jo jotain mitä ratsastaa. Lopuksi saimme vielä tehtäväksi nostaa ympyrälle käynnistä vastalaukan. Tämä osoittautui kuitenkin liian haastavaksi palaksi, eikä vastalaukka noussut sitten millään. Suoralla urallakaan vastalaukan nostaminen ei ollut aivan läpihuutojuttu, mutta pientä kiemuraa hyödyntäen sain Pinkin lopulta nostamaan vastalaukan muutamia kertoja.

Ei haittaa, vaikka vastalaukkatehtävä ympyrällä olikin meille liikaa. Muuten meni varsin mukavasti, ja olin oikein positiivisesti yllättynyt, miten kiva poni Pinkki oli. Osasin ratsastaa nyt riittävän rennosti ja pehmeästi mutta samalla määrätietoisesti, ja Pinkki toimi etenkin ravissa hyvin. Luulenpa, että minun on tavallaan helpompi ratsastaa tällaisia hyvin kevyin avuin toimivia poneja, jotka eivät vaadi juurikaan voimaa. Vuonohevospötikän kanssa ei tänään (istunnan) voima riittänyt, mutta höyhenenkevyt Pinkki oli minulle toimivampi ratsu.

Einolan leiri, 11. tunti: kanget ja kadonnut tuntuma

Torstain toisella tunnilla sai harjoitella kangilla ratsastamista. Yleensä olen kankia vierastanut ja pitänyt niitä tasoiselleni ratsastajalle vielä turhana juttuna, mutta nyt päätin kokeilla vaihteeksi kaksien ohjien kanssa ratsastamista. Ratsuksi valikoitui jälleen Nuppu, joten ainakin heppa oli tuttu. Mikä lie mielenhäiriö ollut, kun ajattelin, että Nupun voisi kangilla saada kulkemaan vähän paremmassa ja ryhdikkäämmässä muodossa. Hah! Luulisi minun jo oppineen, että kanget eivät ole tällainen ihmekeino vaan pikemminkin ne tekevät ratsastamisesta hankalampaa kuin helpompaa.

Ratsastimme tunnilla myös hieman vaativamman tason tehtäviä, eli avo- ja sulkutaivutuksia sekä vastalaukkaa ensin loivalla kiemuralla ja myöhemmin koko kenttää ympäri päätyjä pyöristäen. Nyt tosiaan ratsastimme ulkokentällä, ja sateen pehmittämästä pohjasta huolimatta Nuppu vaikutti liikkuvan täällä reippaammin kuin maneesissa. En päässyt pohkeella niin hyvin "käsiksi" poniin, vaan pikemminkin pidätteet olisi täytynyt saada paremmin läpi. Suurimman osan tunnista menin aivan löysällä kankiohjalla, joten ei kangella ollut juuri muuta virkaa kuin olla ylimääräisenä ohjana kädessä. Siinähän se ongelma sitten olikin. En vain löytänyt tasaista mutta elävää tuntumaa nivelohjaan läheskään niin hyvin kuin tavallisesti, vaan koko ajan ohja tahtoi valua huomaamatta vähän löysäksi tai vaihtoehtoisesti puristin sitä liian jähmeällä kädellä. Tuntuman lisäksi petti myös istunnan pito. Nuppu mennä humputti puolipidätteitä kuuntelematta, enkä pysynyt jämäkästi satulassa vaan olin istunnan osalta aivan vietävissä. Taisinpa tunnin kuluessa jo vähän luovuttaakin, kun ei mistään tahtonut tulla mitään. Se napakkuus, jota olin leiriviikon aikana ajoittain itsestäni saanut esiin, loisti nyt poissaolollaan.

Avot ja sulut menivät meidän osaltamme aivan höpöksi, kun ei Nuppu tosiaankaan edes kuunnellut pidätettä vaan jyräsi tehtävistä ulos. Avojen ja sulkujen välissä ratsastettiin voltti, jolla ope käski taivuttaa Nuppua oikein ronskisti sisäohjalla. Voltilla tuli vähän tasaisempaa tuntumaa ja kaulakin kaarelle kun taivutin ohjeiden mukaisesti, mutta avoihin ja sulkuihin eivät nyt rahkeet riittäneet. Vastalaukat Nuppu suoritti työteliäästi ja ihan tasapainoisestikin, vaikka muoto oli tosiaan pitkä ja avoin. Tunnin lopuksi ratsastimme vielä muutamat ravilisäykset lävistäjällä. Ensin tein sen virheen, että heitin ravia eteen ratsastaessa tuntumaa entisestään pois. Silloin ei askel tietenkään lähtenyt kunnolla venymään ylämäkeen. Tuntuman pitäen keskiravi parani, ja viimeisellä lävistäjällämme tuli tunnin kenties ainoa onnistunut pätkä Nupun lähtiessä venyttämään askelta kunnolla ja samalla kuolaimeen tukeutuen. Tuntui mainiolta, ja olipa kyllä harmi, että juuri tämä pätkämme jäi opelta näkemättä!

Tunnin jälkeen oli mieli melko matalalla. Kankiohjat kädessä laittoivat pasmat ilmeisesti ihan sekaisin tuntuman kanssa, enkä osannut ratsastaa Nuppua enää senkään vertaa kuin aikaisemmin pelkällä nivelellä. Arvelin myös, että minulta yksinkertaisesti loppui voima kesken Nupun ratsastamisessa, ja nyt tarkoitan erityisesti keskivartalon voimaa. Kun ravi lähti vyörymään eteenpäin ei minulla ollut enää mitään sanottavaa asiaan, vaan matkustin kyydissä kuin räsynukke. Myös pohkeen kanssa tuntui loppuvan voima siten, että tilanteissa, jotka vaativat voimakkaampaa pohkeen käyttöä, kärsi istunta huomattavasti. Kaiken kruunasi tietynlainen tekemisen päämäärättömyys. Tulipahan taas kokeiltua kankia, enkä usko niistä hevoselle olleen haittaa kun en kankiohjaa ottanut juurikaan tuntumalle. Taidan kuitenkin jättää kankikokeilut taas ainakin pariksi vuodeksi ja harjoitella tuntumaa sekä muita perusjuttuja lisää ennen seuraavaa kertaa.

Einolan leiri, 10. tunti: isot esteet

Torstai alkoi "leirin kohokohdalla" eli isojen esteiden tunnilla, jonka pystyimme onneksi hyppäämään ulkona sateen tauottua ja kentän kuivuttua paikoin jo ihan hyväksi. Isoille esteille halusin Harrin tai Myrän, ja päädyin lopulta Myrän satulaan. Viime vuonna isot esteet tuli hypättyä Harrilla, joten olipahan ainakin eri hevonen tällä kertaa. Myrän kanssa eiliset hyppelyt sujuivat mukavasti, joten sen kanssa oli hyvä jatkaa.

Verryttelyssä Myrä oli kovin hidas pohkeelle. Raipalla sain patisteltua sitä jonkin verran eteen, mutta laukan kokoamisesta ja lyhentämisestä ei paljon voinut haaveilla. Sinänsä laukka kyllä eteni, mutta hevonen ei ollut nopea pohkeelle. Laukassa saimme tehdä muutamat vaihdot lävistäjillä, ja näissä Myrä oli aivan haka. Vaihdot onnistuivat askeleessa ja täsmällisesti pyynnöstä. Vaihtojen yleisohjeena oli väistättää vanhan laukan ulkopohkeella hieman sivuun ennen vaihtoavun antamista.

Ratsastimme ensin kavalettipuomin yli muutaman kerran, ja sitten hyppäsimme pystyä, jonka molemmin puolin oli apupuomit. Tähän haluttiin mahdollisimman pyöreitä hyppyjä ja koko kroppa käyttöön hevoselta. Myrä tuli ihan reippaasti esteelle, mutta ajautui vasenta reunaa kohti. Edelleen pohje olisi saanut olla ponnistuksessa napakammin mukana, jotta hypyistä olisi tullut vielä pyöreämpiä. Seuraavaksi mukaan lisättiin hyppy lainelankkuesteelle, jolta tuli kuuden laukan kaareva linja samalle apupuomipystylle. Myrä tuli linjalle ihan reippaasti, mutta ainakin kertaalleen otimme kuuden laukan kaarelle seitsemännenkin askeleen kun ratsastin tien liian laajana. Myös laukan vaihtuminen lainelankulla vääräksi jarrutti kaarteen sujuvuutta. Pystylle tuli kuitenkin ihan sujuvia hyppyjä myös esteen noustua korkeammaksi. Loppukorkeus oli arviolta metrin paikkeilla, ja Myrä meni kevyesti yli.

Verryttelyeste apupuomien kanssa.

Seuraava kahden esteen pätkä sisälsi lainelankun toisesta suunnasta sekä pitkän lähestymisen muuripystylle. Myrää piti edelleenkin aika lailla herätellä liikkeelle. Laukka periaatteessa eteni ihan hyvin, mutta esteelle ei ollut tarpeeksi imua. Muuripystylle ei askel tahtonut sopia, vaan mentiin aina vähän lähelle. Kun estettä nostettiin noin ysikymppiin eikä askel edelleenkään osunut nappiin, rupesi Myrä kiemurtamaan ja puski kertaalleen esteen ohi vasemmalta. Tämän jälkeen ratsastin esteelle valppaammin, ja varmistelin pohkeella ja raipalla jos Myrä alkoi hidastella. Pientä yliratsastamistakin taisi kiellon jälkeen olla, mutta siitä ei tullut sanomista.

Sitten siirryimme hyppäämään lävistäjällä olevaa okseria. Tämä oli The Este, jota nostettiin joka kierroksella. Alle hypättiin aina lainelankkueste rytmin löytämiseksi. Aloituskorkeus okserilla oli 80 senttiä, seuraavalla kierroksella 95 senttiä ja kolmannella 105 senttiä. Varmistelin edelleen aika paljon, sillä Myrältä puuttui kunnon imu esteelle. Otinkin lopulta kannukset jalkaan, ja niiden kanssa Myrä reagoi pohkeeseen paljon paremmin. Enää ei ollut onneksi kieltoaikeita, ja Myrä hyppäsi okserin joka kerta mukavan ketterästi. Ponnistuspaikka oli mielestäni aina aavistuksen lähellä estettä, mutta nousuokserilla tämä oli tietysti ihan korrektia. Myrän hyppyihin oli helppo mennä mukaan, ja hypyt olivat mukavan ilmavan oloisia. Ylitimme 105 senttiä korkean okserin, ja tämän jälkeen ei enää Myrälle korotettu vaan viimeisillä kierroksilla hyppäsimme omalla vuorollamme vain lainelankkuesteen sekä muuripystyn. Muuripysty olikin jäänyt vähän hampaankoloon, joten oli hyvä, että saimme hypätä sen vielä pari kertaa. Kannukset tosiaan sujuvoittivat laukkaa hyvin, ja viimeisellä kierroksella lähestymiset molemmille esteille olivat mielestäni varsin mukavia. Viimeisen hypyn muurille maltoin myös ratsastaa vähemmän hosuen ja käskien.

95 cm

105 cm

Tunnin suurin saavutus oli 105-senttisen yksittäisen okserin hyppääminen. Viime vuoden leirillä hyppäsin saman korkuisen esteen, mutta jumppasarjan päätteeksi. Yksittäisesteelle piti osata ratsastaa lähestyminen ihan eri malliin. Edistystä varmaan sekin, että tällä kertaa isojen esteiden tunti ei jännittänyt oikeastaan ollenkaan. Myrä oli edelleen kiva ja näppärä hyppyponi, tosin olisin kyllä voinut laittaa ne kannukset jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ettei olisi tarvinnut niin paljon käskeä ja puskea. Myrän hypyt olivat mukavan kevyitä ja ketteriä, ja olin mielestäni hyvin mukana joka hypyssä. Yleisenä palautteena kaikille ope totesi, että kun on jo taitoa ratsastaa sileällä hevosta oikein päin niin esteilläkin voi alkaa hakea enemmän laatua tekemiseen, eikä vain tyytyä esteiden ylittämiseen. Ratsastetaan siis ajatuksen kanssa ja laadukkaita hyppyjä joka ikiselle esteelle, olivat ne sitten pieniä tai isoja.

Videota tulossa myöhemmin! Kuvista kiitos Hannalle.

Einolan leiri, 9. tunti: ekstraesteet

Keskiviikkoiltanakin ryhmämme meni lisätunnin, tällä kertaa esteitä. Toivoin Myrää, ja toive meni läpi. Aikaisemmin en ollut Myrällä hypännyt, mutta koulutunnilta jäi ihan positiivinen vaikutelma hevosesta, ja sitä oli kiva päästä kokeilemaan myös esteille.

Sileän verryttelyssä Myrä ei nyt oikein vakuuttanut, sillä se tuntui aika etupainoiselta ja raskaalta. En onnistunut sitä kevyeksi ratsastamaan, ja laukkakaan ei lähtenyt kunnolla pyörimään. Laukkapuomien ylitys isommalla ja pienemmällä ympyrällä onnistui kuitenkin ihan näppärästi, eli kyllä Myrä kääntyi yllättävänkin ketterästi.

Verryttelytehtävänä ylitimme ensin pientä pystyä, jolle lähestyttiin askeleen päässä olevan maapuomin kautta. Seuraavaksi maapuomi siirrettiin pois, ja ennen estettä käännettiin pieni laukkavoltti. Nämä tehtävät sujuivat mukavasti. Voltilla piti vähän nohittaa laukkaa, mutta Myrä puksutti tasaisen varmasti. Maapuomin siirryttyä esteen alle Myrä oli ”yllättynyt” ja loikkasi hassun isomman hypyn, mutta tässäkään ei ollut vaikea olla mukana. Havaitsin kuitenkin kiertyväni hypyissä aika paljon vasemmalle, eli jostain syystä Myrä sai tämän ilmiön voimakkaammin esille kuin esimerkiksi Harri tai Arttu.

Seuraavaksi menimme kahden esteen tehtävän pitkän sivun lopussa olevalta pystyltä päädyn kautta lävistäjäpystylle. Maneesissa tämä tarkoitti melko pientä ja tiukkaa kaarretta, joten kääntämisen kanssa sai olla tarkkana. Ensimmäisellä kierroksella Myrä pääsi yllättämään kääntymällä liiankin innokkaasti, joten molemmille esteille tultiin oikaisten. Kun tämä taipumus oli tiedossa, osasin säätää ratsastustani sen mukaisesti, ja toisella kierroksella keskityin ratsastamaan laajemmat kaarteet. Esteelle kääntymisen Myrä kyllä hoiti aivan itsekin, ja minun tehtäväkseni jäi toppuutella ennenaikaista kääntymistä. Lävistäjäesteellä Myrä teki näppärästi laukanvaihdotkin, joten sillä oli kyllä homma hanskassa.

Hyppäsimme yksittäisenä tehtävänä vielä suoraa linjaa pystyltä okserille. Etäisyys oli muistaakseni 14 metriä, mikä oli Myrälle varsin sopiva neljällä laukalla. Maneesissa kun oltiin, niin sain jopa ratsastaa välissä vähän eteen, ettei mukaan tikattu viidettä askelta. Linjalle kääntymisessä sai taaskin olla tarkkana, sillä Myrä pyrki oikaisemaan. Tässä suhteessa se muistutti kovasti Vakea, joka aivan samalla tavalla kanttailee kaarteita innostuessaan.

Lopuksi hyppäsimme viiden esteen mittaisen radan, johon kuuluivat jo harjoitellut tehtävät eli tiukahko kaarre pystyltä päädyn kautta lävistäjäesteelle, yksittäinen pysty pidemmällä lähestymisellä sekä suora linja. Tähän asti estekorkeus oli ollut noin 70-80 senttiä, ja radalle vielä nostettiin muutamaa estettä niin että korkeus oli pääsääntöisesti 80-85 senttiä sekä linjan päättävä okseri luultavasti noin 90 sentissä. Kahdella ensimmäisellä esteellä laukka ei sujunut tarpeeksi eteen, ja mentiin hieman pohjaan. Myrä nousi kuitenkin hyppyihin helposti myös läheltä. Kolmosesteelle tuli sujuva lähestyminen ja hyppy, ja suoralle linjalle tultiin sopivaa laukkaa joskin turhan paljon sisälle kaatuen. Hieman korkeampikin okseri ylittyi kevyesti, joten kokonaisuudessaan rata meni varsin sujuvasti.

Olipa kiva tunti ja kiva hevonen! En ehkä päässyt kovin paljon Myrään vaikuttamaan vaan se mennä puksutti ihan omilla säädöillään, mutta sillä oli kuitenkin helppoa ja hauskaa hypätä. Oikein näppärä pieni suokki, joka kääntyy ja loikkaa hieman raskaasta olemuksestaan huolimatta ketterästi. Jossain määrin Myrä oli jopa vähän vakemainen, joten ei ihme, että tykkäsin. Myränkin kanssa olisin voinut pitää pohkeet vielä paremmin kiinni, jotta hypyt olisivat olleet mahdollisimman teräviä sekä pohkeet pysyneet paikoillaan kyljissä. Tähän voisin kiinnittää huomiota myös kotona Vakella hypätessä.

Einolan leiri, 8. tunti: tasaisuus tulee pohkeista

Kolmannen leiripäivän koulutunnille sain vanhan tutun Ein Lucindan eli Cindan. Oli kiva päästä Cindan kyytiin myös tällä leirillä, sillä viime vuonna tykkäsin siitä kovasti. Cinda oli edeltävän viikon ollut lomalla ja lihotuskuurilla, ja nyt poni otettiin kokeeksi taas tunnille mahdollisimman kevyelle ratsastajalle. Odotin siis Cindan olevan ainakin jossain määrin jäykkä.

Aluksi ravailimme muutaman kierroksen sen enempää hevoselta pyytämättä, ja sen jälkeen alkoi taivuttelu ja työstäminen. Cinda oli alussa kovin nihkeä liikkumaan eteenpäin, ja selvää oli, että tästä seikasta johtui myös pystypäisyys ja tuntuman epätasaisuus. Periaatteessa kyllä tiesin aiemmasta kokemuksesta, että Cinda alkaisi toimia siinä vaiheessa, kun sen saisi liikkumaan ihan oikeasti pohkeesta eteenpäin. Ideana niin yksinkertainen, mutta toteutus on tietysti vaikeampaa. Ainakaan en erehtynyt luulemaan, että ohjalla värkkäämällä olisi voinut saada ihmeitä aikaan. Nyt tarvittiin siis pohkeita, pohkeita, pohkeita. Valitettavasti en kyennyt pitämään jalkaa rentona ja pitkänä kylkeä vasten, vaan polvi ja kantapää pääsivät nousemaan pohjetta käyttäessä. Näin ei pohkeessa ollut ihan oikeanlaista tehoa. Kun olin aikani patistellut Cindaa eteenpäin alkoi se jo vähän nyökätä niskastaan, mutta epätasaista oli vielä meno eikä lähellekään tarpeeksi energistä.

Laukkaverryttelyssä sain ensin laukata reippaammin kevyessä istunnassa, jotta saatiin Cindan liikettä vähän auki. Vieläkin oli vähän tahkeaa, mutta laukkaamisen myötä poni alkoi selvästi vetreytyä. Kun pääsin istumaan takaisin perusistuntaan tuli laukasta jo vähän pyöreämpääkin, mutta takajalkojen aktiivisuus ei tuntunut aivan riittävältä ja tuntuma oli helposti tyhjä. Laukassa kippuroin ylävartalo lysyssä, vaikka tietenkin pystympi ja jämäkämpi asento olisi edesauttanut laukan pyörittämistä. Ope kehottikin ratsastamaan laukkaa tehokkaammin istunnalla eteen sekä avaamaan omaa rintakehää, ja kyllä istunnan ryhdistäminen teki laukkaamisesta jotenkin napakampaa. Cindan laukka oli oikein mukavaa, tasapainoista ja muovautuvaa, ja sain laukassa ratsastettua ponin tässä vaiheessa paremmin tuntumaa kohti kuin ravissa.

Jatkoimme hommia harjoitusravissa hetken aikaa ympyrällä, ja keskityimme kääntämään etuosaa ulkoavuilla. Vähän epätasaista oli edelleen. Ope kehotti pitämään ohjastuntuman tasaisena Cindan epätasaisuudesta huolimatta, ja vastaankin sai ohjasta pitää jos ei poni lähtenyt asettumaan ja myötäämään niskasta. Pohkeesta tuntumaa kohti -ajatuksella Cinda loksahteli niskasta pyöreäksi hetkittäin, joten pikkuhiljaa alkoi tulla jo ihan kivoja pätkiä, mutta jos ravi vähänkään sammui palasi Cinda hirvimoodiin. Ope muistutteli kantamaan kädet, ja sain ohjeeksi myös myödätä ravia kropallani enemmän ylös ja alas kuin eteen ja taakse.

Tunnin tehtäviin kuului myös radan poikki ratsastamista kahden puomin välistä sekä neliöllä ratsastusta katkaisten kenttää molemmista päädystä. Tavoitteena oli suoruus ja kuuliaisuus ulkopohkeelle sekä tarkka kulmien ratsastus. Sain Cindan kääntymään pitkältä sivulta kentän poikki ihan asiallisesti asettuen ja pyöreänä ravaten, mutta kulma uralle palatessa oli vaikeampi. Tässä tuppasi tulemaan jännittymistä ja sisälle kaatumista. Kaiken tämän ohella piti myös edelleen muistaa ratsastaa ravia eteen eikä unohtua hissuttelemaan riittämätöntä mummohölkkää.

Ratsastimme lopuksi vielä kuviota, jossa pitkältä sivulta nostettiin vasen laukka, tehtiin laukassa päätyyn iso voltti ja palattiin pitkälle sivulle tullessa raviin. Ravissa puolestaan tuli aloittaa välittömästi laukan jälkeen pohkeenväistö uraa pitkin. Cindan meno, tai ehkä pikemminkin kuskin meno, parani koko ajan. Poni liikkui jo melko tasaisesti pyöreänä, mutta tavoittelin vielä vähän parempaa tuntumaa. Ope vihjaisi, että pohjetta lisää niin vielä paranee. Voltilla tuli aika mukavan tuntuista laukkaa takajalkojen päällä, ja muoto säilyi tuntuman tyhjyydestä huolimatta pyöreänä. Pohkeella ratsastaen myös laukassa löytyi vähän enemmän painetta tuntumaan. Laukan pyöriessä paremmin onnistuin istumaan vähän pystymmässä enkä enää niin pahasti kippuroinut ylävartalo lysyssä kuin aiempien laukkojen aikana

Lopuksi ravasimme vielä hetken uraa pitkin rentoutuen, ja Cinda kulki nyt tosi mukavasti. Moottori oli käynnistynyt, ja sen myötä muoto ja tuntuma pysyivät tasaisina. Ihanan kevyttä ja pehmeää! Vähän samanlaisia fiiliksiä olen päässyt kokemaan Pallen selässä. Olin aivan oikeilla jäljillä siinä, että Cinda piti vain ratsastaa liikkumaan oikeasti eteen, ja sitähän se opekin tolkutti läpi tunnin. Toteutus vaan on vähän vaikeampaa, kun poni ei oikein reagoi ja on epätasainen kirahvi edestä. Minulle tekee kyllä erittäin hyvää mennä tämän tyyppisillä ratsuilla, joiden tasoittuminen vaatii paljon pohjetta ja eteenratsastusta myös istunnalla. Lantiota eteen, vatsalihakset käyttöön, tasainen tuntuma ja pohkeet ympäri, siinä on toimiva resepti monen hevosen ratsastamisen. Cindan kanssa palkintona vaan oli aivan erityisen mukavaa menoa. Kyllä tässä on Einolasta ehdoton suosikkini koulutunneille!

Einolan leiri, 7. tunti: treenissä pituusesteet

Kolmannen leiripäivän aamutunnilla mentiin esteitä. Sade sen kuin jatkui, joten jälleen jouduimme ratsastamaan maneesissa. Tällä kertaa sain esteille Artun, joka olikin jo tuttu kaveri koulutunnilta. Arttu on tosiaan vasta 6-vuotias, mutta kuulemma oikein mukavasti hyppäävä. Minua hieman mietitytti sen tasapainottomuus ja laukan voimattomuus, sillä koulutunnilla laukkaaminen oli tosiaan ollut hieman epämääräistä. Oli kuitenkin mielenkiintoista kokeilla Arttua esteilläkin, sillä kiva ja lupaava ponihan se on. Arttu olikin hyppäämässä myös edellisen ryhmän tunnilla, joten ainakin tehtävät olivat sille tuttuja.

Verryttelyssä merkillepantavaa oli Artun vinous ja oikealle taipumisen mahdottomuus. Ei se muistaakseni maanantaina ihan tältä tuntunut. Ravissa toki mentiin pehmeämmin, mutta oikeassa laukassa Arttu viipotti lapa edellä ja kaula vasemmalle mutkalla. Ope kannusti taivuttamaan sitkeästi oikealle ja antamaan ulko-ohjalla kunnolla tilaa samalla, kun sisäpohkeen tuli olla nopea ja napakka. Eipä siitä taipumisesta valmista tullut, mutta ainakin laukka pysyi tänään paremmin yllä kuin viimeksi. Kevyessä istunnassa laukkaaminen tuntui olevan Artun mieleen.

Tunnin aiheena olivat pituusesteet eli okseri, viuhkaeste ja trippeli. Ensin hyppäsimme pientä okseria lävistäjällä. Kuten olin aavistellut, Artun kanssa ongelmallista oli lähestymiskaarteen sekä esteen jälkeisen linjan ratsastus. Itse esteelle Arttu kyllä imi hyvin ja hyppäsi näppärästi. Estelinjalla se ei vaan pysynyt suorassa pohkeiden välissä, ja hypyn jälkeen tuli aika voimakasta puskemista vasemmalle. Laukkakaan ei lävistäjäesteellä vaihtunut, joten poistumiskaarre oli vähän epämääräistä mökellystä. Lähestyminen oli helpompi ratsastaa seuraavaksi hypättävälle viuhkaesteelle, joka hypättiin pitkän sivun suuntaisella linjalla. Tässäkään ei Arttu pysynyt aina ihan suorassa, mutta hypyistä tuli enimmäkseen sujuvia. Korkeimmillaan viuhkaeste oli arviolta noin 80-85 senttiä. Ope kehotti pitämään käsiä leveällä lähestymisessä vinouksien estämiseksi, ja itse hypyssä käsivarsia olisi voinut ojentaa vielä enemmän eteen.

Vaihdoimme suuntaa hyppäämällä lävistäjällä sujuvasti noin 70 sentin tasaokserin, ja viimeisenä tehtävänä otimme vielä muutaman hypyn trippelille. Arttu alkoi tässä vaiheessa tuntua jo väsyneeltä, mutta se laukkasi esteelle hyvällä imulla. Ponnistuspaikat menivät turhankin lähelle, mutta parempi niin kuin hyppy trippelille kovin kaukaa. Hypyistä olisi vaan pitänyt saada vielä terävämpiä ja pontevampia. Ope ohjeistikin käyttämään napakammin pohjetta esteen edessä, jotta Arttu olisi saanut hyppyyn lisäpotkua. Ylävartalon kanssa piti myös malttaa odottaa enemmän, eli hyppyyn ei saanut syöksyä liian innokkaasti. Aivan superhypyt jäivät trippelillä puuttumaan, mutta Arttu meni väsähtämisestä huolimatta kiltisti ja varmasti yli kaikesta. Korkeutta oli trippelillä enimmillään noin 80-85 senttiä.

Arttu oli oikein kiltti ja kiva, mutta olihan se kaarteiden ratsastus kaikkea muuta kuin hallittua ja kaunista. Kunhan vaan estelinjalle päästiin, niin sitten oli kyllä helppoa ja näppärää menoa. Artussa on ehdottomasti esteponiainesta ja sillä on hyvä imu esteelle. Harmi vain, että poni alkoi hieman väsähtää päivän toisella estetunnillaan, eikä lopussa enää kyennyt antamaan aivan parastaan. Minä puolestani saisin edelleen muistaa käyttää pohjetta esteen edessä, jotta hevonen hyppäisi terävästi ja koko kroppaansa käyttäen.

Einolan leiri, 6. tunti: itsenäistä vuonistelua

Tiistain tuntien jälkeen otimme vielä lisätunnin itsenäisenä ratsastuksena. Sain tähän ratsasteluun toiveheppani eli Nupun, jonka kanssa halusin vielä uudestaan etsiä säätöjä kaikessa rauhassa. Tiesin myös Nupun olevan sellainen poninpötkylä, jolla osaan mennä itse ilman, että joku on neuvomassa ja pitämässä kädestä kiinni.

Ratsastimme maneesissa neljän ratsukon porukalla. Mitään varsinaisia temppuja en alkanut ratsastaa, vaan lähinnä taivuttelin Nuppua ja koetin ratsastaa sen pyöreäksi ja letkeäksi. Eilisen perusteella tiesin, että luultavasti Nupun pitäisi vaan antaa mennä puksuttaa aikansa ennen kuin se alkaisi loksahtaa tuntumalle ja esittää parempaa liikkumista. Hetken aikaa verryteltyäni otin myös hieman ravin ja käynnin välisiä siirtymisiä. Näistä tuntuikin olevan apua Nupun herättelemisessä kunnolla töihin. Haasteena olivat erityisesti siirtymiset raviin, jotka Nupulla ovat tyypillisesti kovin sitkaita. Siirtymisten jauhaminen oli kuitenkin omiaan nopeuttamaan takajalkojen toimintaa.

Nuppu parani ratsastuksen aikana koko ajan, ja kuten olin odottanut, riittävän pitkään kestäneen työskentelyn jälkeen se alkoi liikkua letkeämmin tuntumalla. En ehkä saanut ihmeitä aikaan, vaan itsenäinen ratsastus oli ehkä hiukan puolitehoista, mutta kyllä Nuppu lopussa liikkui paljon paremmin kuin alussa. Kenties selkein ero tapahtui ulkolavan hallinnassa. Kun etuosa alkoi ihan oikeasti kääntyä ulkopohkeella, niin poni oli tosiaankin kahden pohkeen välissä ja samalla myös helposti ratsastettavissa tuntumalle. Joustava tuntuma, pohkeet lähellä ja ulkolapa haltuun, siinäpä tärkeimpien palikoiden lista. Puolipidätteitä olisi varmaan ollut syytä ratsastaa vielä paljon enemmän, sillä Nuppu jäi loppujen lopuksi melko etupainoisen oloiseksi. Pitkä runko tietysti korostaa tätä, ja Nupun on rakenteensa puolesta varmasti melko vaikea yhtään koota itseään takaosan päälle. Olikohan meno kenties hieman turhan kiireistäkin? Aktiivisuus kun ei ole yhtä kuin kiire.