Ei meidän päivämme

Viikonloppuun mahtui vielä toisetkin kisat, sillä viime tipassa ilmoittauduin Vakella myös Ankkurilahdelle 2-tason estekisoihin. Alun perin täällä ei ollut meille sopivaa luokkaa, mutta lopulta tulikin myös kaikille avoin 1-tason 80 sentin luokka arvostelulla 367.1, ja niinpä lähdettiin se hyppäämään kun kyytikin oli joka tapauksessa kisoihin menossa. Kaksi perättäistä kisapäivää ei tuntunut ajatuksena mitenkään liian raskaalta ponille, koska molempina päivinä mentiin vain yksi luokka ja kuljetusmatkat olivat lyhyitä. Harmi vaan, että lauantaina jouduttiin olemaan kisapaikalla koko päivän oman suorituksen jälkeen, ja ehkä tämä vähän söi Vaken vireystilaa.

Verryttelin Vakea jo ennen rataan tutustumista, sillä olimme luokan ensimmäinen ratsukko. Vake ei vaikuttanut erityisen innokkaalta, mutta laukassa sain sitä sentään vähän villittyäkin. Hyppäsimme muutaman esteen matalammista korkeuksista aloittaen, ja sitten kävin tutustumassa rataan. Rata vaikutti hankalalta siltä osin, että pienehköllä kentällä esteet tulivat aika nopeasti vastaan eikä tilaa ollut niin paljon kuin mihin on kesäkaudella isoilla kentillä tottunut. Toki kentän koko oli tiedossa etukäteen, sillä olemmehan kisanneet täällä aiemminkin. Sarja oli jälleen kahden laukan välillä ja mallia pysty-pysty, joten en arvioinut sitä erityisen suureksi haasteeksi, vaikka sille melko lyhyt lähestyminen kaarteesta tulikin ja 9,7 metrin väli näytti näissä olosuhteissa kovin pitkältä. Ennen luokan alkua ehdin vielä laukata ja hypätä ihan rauhassa. Laukkaan ei löytynyt oikein hyvää rytmiä, eikä Vakella ollut kunnollista imua esteitä kohti. Olisin toivonut sen olevan vähän villimpänä, vaikkei se erityisen tahmeakaan ollut. Näillä eväillä oli kuitenkin radalle lähdettävä.

Ehdin antaa Vaken katsella ympärilleen hetken aikaa, ja sitten tuli lähtömerkki. Liikkeelle Vake lähti ihan hyvin, ja laukassa oli jonkinlaista kipinää. Kaarteissa Vake kyllä kaatui aika paljon sisäänpäin, mikä tietysti pienensi kenttää entisestään. Ekalle esteelle tultiin ihan hyvällä imulla, joten rata alkoi mukavasti. Heti sisääntuloportin ohitettuamme Vaken paras terävyys sammui. Portilta poispäin hypättävä linja kakkoselta kolmoselle selvitettiin silti asiallisesti, vaikkei laukka oikein vetänyt omalla moottorilla eteenpäin. Kun käännyttiin taas kohti vetosuuntaa sai Vake lisää kipinää, ja sarjalle tultiin ihan sujuvasti. A-osan hypystä tuli kuitenkin kovin lyhyt, joten väli oli auttamatta liian pitkä. Yritin oikein tuupata ja työntää Vakea venymään b-osalle, mutta eihän se lähtenyt vaan häiritsemisestäni huolimatta (tai siitä johtuen) tikkasi pikkuaskeleen esteen juureen. Kiltisti poni kuitenkin nousi hyppyyn ja vei meidät puhtaasti esteen yli.

Sarjalla tuli siis selkeä ongelmatilanne, joka sekoitti omia pasmojani. Seuraavallekaan esteelle ei ponnistuspaikka näyttänyt osuvan kovin hyvin. Kai minulla oli jokin hieno idea parantaa radan sujuvuutta hyppyyttämällä Vakea kaukaa, vaikka selvästikin se tänään otti mieluummin pikkuaskeleen esteen eteen. Niinpä viitosesteellä tein aivan samanlaisen ratkaisun kuin äsken sarjavälissä, ja aloin tuuppaamalla tuupata Vakea estettä kohti. Kun takana oli sarjan rämpiminen, missä Vake oli minut tuuppaamisesta huolimatta pelastanut, niin eipä ole ihme, ettei se heti perään halunnut enää toista kertaa hypätä aivan samanlaisesta tilanteesta. Olisi vaan pitänyt odottaa ja antaa sen ottaa rauhassa yksi askel lisää! Kun tilannetajuni tällä tavalla petti, niin Vakella ei kantti riittänyt hypätä ja se kieltäytyi. Tajusin tietysti heti, että estettä kohti ajaminen oli ollut aivan väärä lähestymistapa, joten uudella yrityksellä toin Vaken rauhassa esteelle ja annoin sen hypätä läheltä. Näin päästiin yli ja matka jatkui.

Loppuradan ratsastin erityisen huolella, sillä toiseen (tai pikemminkin kolmanteen) samanlaiseen virheeseen ei ollut enää varaa. Patistelin laukkaa eteen kaarteissa, mutta esteitä kohti en ajanut vaan annoin Vaken lähestyä rauhassa ja ottaa halutessaan pikkuaskeleen. Seuraavat kaksi estettä hypättiin onneksi vetosuuntaan porttia kohti, joten ne ylittyivät asiallisesti ja empimättä. Seiskan hypättyämme unohduin hetkeksi kuvittelemaan, että olimme jo maalissa, mutta onneksi muistin saman tien vielä kahdeksannenkin esteen. Laukka ei imenyt viimeiselle esteelle, mutta en tuuppaillut ja Vake hyppäsi kiltisti tämänkin. Näin päästiin ensimmäisen vaiheen maaliin 4 virhepisteellä.

Olihan se tietysti harmi, että nyt meni näin eikä radasta tullut sellaista mitä olin hakemassa. Rytmi ja sujuvuus olivat hieman hukassa, ja kun siihen lisättiin selkeä virheeni viitoselle lähestyessä, niin näin siinä kävi. Tuuppausvirheen tajusin heti tilanteessa, mutta vasta myöhemmin hoksasin, että edellinen este oli tosiaan ollut sarja, jossa tapahtunut hankala b-osan hyppy varmasti söi Vaken itseluottamusta ja hyppyhalua. Tältä pohjalta on hyvin ymmärrettävää, että tilanne viitosesteellä ei kestänyt tuuppaamista. Siinä oma harkintani petti, mutta ainakin on selvää, minkä virheen tein. Onneksi sentään virheen jälkeen osasin pitää pään kylmänä ja ratsastaa jäljellä oleville esteille rauhassa ja tuuppaamatta, jotta selvitimme radan loppuun asti. Sama maltti olisi pitänyt älytä säilyttää jo ennen kieltoa, sillä selvästikin Vakella oli tänään vähemmän innokas päivä, jolloin se mieluiten hyppää lähempää eikä ime itse esteelle. Liekö eilinen pitkä päivä jo syönyt sen motivaatiota, tai ehkä meidän vaan oli vaikea löytää sujuvaa rytmiä ahtaammalla kentällä. Eihän Vakella tietysti muutenkaan ole aina yhtä hyvä päivä, ja sama pätee myös ratsastajaan. Niin tai näin, Ankkurilahti ei tälläkään kerralla ollut meidän kisapaikkamme, vaan jo kolmannen kerran tuli epäonnistuminen samassa kisapaikassa. Jospa sentään seuraavalla kerralla osaisin vastaavassa tapauksessa välttää saman lähestymisvirheen ja lukea tilannetta paremmin.

Noralle kiitos ratapiirroksesta ja Sennille kiitos videosta!

Tuijottelusta sujuvuuteen

Maanantain tunnilla olikin yllättäen esteitä. Vähemmän yllättäen ratsuni oli Aasia. Estekorkeus pysyi turvallisessa noin 50 sentissä, mutta olihan siinäkin meille ihan riittävästi haastetta. Alkuverryttelyt mentiin aika lyhyesti ravissa ja laukassa, joissa molemmissa tarkistettiin kevyt istunta. Kevyessä istunnassa laukkaaminen sopi Aasialle hyvin, ja laukka tuntui mielestäni tällä tavoin tasapainoisemmalta ja kiireettömämmältä.

Aloitimme hypyt puoliympyrän kaarella, jolla ylitettiin kavaletti ja minipysty 14 metrin etäisyydellä. Väliin haluttiin tasaiset neljä askelta. Aasia laukkasi mukavan reippaasti eteen ja hyppäsi pikkuesteiden yli ennakkoluulottomasti, joten tehtävä onnistui varsin mukavasti. Vasemmassa kierroksessa kaarre sujui luontevammin, joskin hieman sisään puskien, kun taas oikeassa laukassa piti kääntää tehokkaammin jottei kaarre lipsahtanut liian suureksi.

Seuraavaksi jatkoimme neljän laukan kaarelta toisessa päädyssä lyhyen sivun suuntaisesti hypättävälle pystylle sekä lävistäjällä olevalle hainhammasportille. Aasia meni puomiesteille edelleen reippaasti ja epäröimättä, joten en ennakoinut kohtuuttomia ongelmia myöskään porttiesteelle, vaikka olinkin valmistautunut rohkaisemaan ponia enemmän. Portti oli kuitenkin jostain syystä Aasian mielestä liian epäilyttävä, ja se stoppasi hyvin päättäväisesti vaikka ponnistuspaikka olisi ollut oikein sopiva. Useamman kiellon jälkeen sain Aasian menemään esteen yli paikoiltaan käskettynä, sillä korkeuttahan portilla oli vain noin 45 cm. Tämän jälkeen ylitimme esteen vielä pari kertaa vetohevosen imussa, eikä Aasia enää kieltänyt, mutta kyllä se joka hypyssä tuijotti estettä.

Menimme vielä pätkän, johon kuuluivat puoliympyrä, lävistäjäokseri sekä laatikkopysty. Porttiesteen kanssa taistelu oli saanut Aasian epäluuloisempaan mielentilaan, joten nyt se tuijotteli tavallista okseriakin jarrutellen, mutta sain sen kannustettua saman tien yli. Laatikkopysty sen sijaan ylittyi hienosti naama peruslukemilla. Ennen radan hyppäämistä treenasimme yksittäistehtävänä vielä kahden askeleen sarjaa, jolle tuli ensiyrityksellä kielto Aasian liiratessa sivuun, mutta topakammalla ratsastuksella ja vasemmalle puskemisen estämällä sain sarjan menemään heti seuraavalla yrityksellä mukavasti.

Lopuksi hyppäsimme noin 50 senttiä korkean radan. Aasia oli hieman kierroksilla ja sille naksahti oikein menovaihde päälle. Tämä oli sikäli hyvä, että nyt ei esteitä kohti jarruteltu vaan poni meni kuin juna. Säädeltävyys toki ei ollut kovin hyvää, eli joillakin esteillä vyöryttiin turhan pohjaan, mutta näin pienillä esteillä se ei ollut iso ongelma. Laatikkopystyn eli kakkosesteen pudotimme juurikin siksi, että tultiin liian lähelle. Mukaan mahtui kyllä oikein kivojakin hyppyjä, ja parhaimmillaan meno tuntui oikein sujuvalta. Paikan jäädessä vähän kauas lähti Aasia hyppyihin rohkeasti ja epäröimättä. Hainhammasportti oli meitä varten siirretty nyt pois esteen alta, joten radalla ei ollut sitäkään mörköä kompastuskivenä eikä esteitä tarvinnut ollenkaan tuijotella.

Rataa hypätessä Aasia kyllä näytti, että estehomma sujuu siltä parhaimmillaan oikein hyvin. Erikoisemman näköiset esteet vaan saavat sen helposti kokeilemaan, että onkohan nyt ihan oikeasti pakko hypätä. Oikeaan mielentilaan päästessään poni sitten meneekin reippaasti ja kyselemättä. Ratsastajan puolelta toki saisi tulla vielä parempaa tasapainotusta ja tukea. Aasian kanssa joudun myös väkisinkin harjoittelemaan tiiviimpää ja pystympää istumista lähestymisissä, sillä ponin epäröidessä ei tietenkään auta keikkua yhtään etunojassa. Onhan tämä minullekin aivan erilaista, kun ratsu on sellainen, joka ei minua esteellä auta vaan jota joudun itse auttamaan.

Mönkien mutta maaliin

Nora muisti kuvata ratapiirroksen.

Kisaviikonloppu jatkui vielä sunnuntaina pienemmillä kisoilla, eli O-Ri:n 1-tason estekisoilla. Menin näissä siis jokeriratsu Epperillä, jolla päädyin keskiviikon hyppyjen perusteella ilmoittautumaan oikein 80 sentin luokkaan. Yhdistelmä Epper, 80 cm ja vain yksi treenikerta tarkoitti sitä että en ollut kovin vakavalla mielellä kilpailemassa. Epper ei ole kasikympin luokassa kisannut pariin vuoteen, ja tuskin se on tällä korkeudella ratoja kovin paljon hypellyt tunneillakaan, mutta luotin silti siihen että tasaisen luotettava ja järkevä Epper toisi meidät kyllä maaliin. Sen kanssa ei huolettanut lähteä hyppäämään.

Epper meni alle kaksi pienempää luokkaa, joten yritin verrytellä mahdollisimman säästeliäästi jotta poni jaksaisi ja viitsisi uurastaa vielä yhden radan. En laukannut pitkiä pätkiä, vaan annoin Epperin kävellä hyppyjen välillä. Hereille se piti kuitenkin saada, ja raipalla piti hoputella ihan topakasti jotta Epper lähti kunnolla liikkeelle. Pari hyppyä pystylle onnistuivat asiallisesti, mutta ensimmäinen hyppy okserille tapahtui esteen eteen jarruttaen ja paikoiltaan. Niinpä jouduin ottamaan vielä uuden hypyn okserille, ja kun hoputin Epperin kunnolla vauhtiin hyppäsi se oikein sujuvasti. Ennen radalle menoa hyppäsimme vielä kerran pystyn.

Vaikka verryttelyssä meno oli tuntunut ihan asialliselta lähti Epper radalla kovin tahmeasti liikkeelle. Laukkasin uraa pitkin ympäri ja läpäytin pari kertaa raipalla taakse ihan napakasti, mutta Epper reagoi tähän valitettavan huonosti. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut ottaa vaikka ympyrä ja käyttää enemmän aikaa Epperin vauhtiin saamiseen. Nyt tulimme ensimmäiselle esteelle pahasti pohkeen takana, ja Epper hidasti estettä kohti vaikka napautin raipalla lavalle. Hyppy lähti kovin laiskasti melkein paikoiltaan, ja Epper oli kompastua pikkuokserin takapuomiin. Näin rysäytimme heti ykkösesteen matalaksi, ei ollenkaan hyvä alku! Patistelin Epperiä eteen, mutta kakkosesteelle ei ehditty saada kummoista laukkaa. Möngimme kuitenkin yli ilman kolisteluja. Tämän jälkeen Epper tuntui onneksi lähtevän vihdoin paremmin eteen.

Kolmosesteelle otettiin miniaskel, mutta Epper hyppäsi kuitenkin skarpisti okserin yli eikä kolistellut. Suoralle linjalle kolmoselta neloselle tuli seitsemän askelta eli yksi enemmän kuin olin suunnitellut. Vaikutti kuitenkin siltä, että nyt oli saatu jonkinlaisesta rytmistä kiinni ja Epper mennä puksutti tasaisesti esteiden yli. Nelos- ja viitosesteiden välillä napautin raipalla pohkeen taakse, jotta laukkaan tuli vähän parempaa imua. Viitoseste ylittyi hyvin, mutta kaarteessa kuutoselle päästin Epperin vähän liikaa oikaisemaan. Kuutonenkin ylittyi silti ilman ongelmia, ja tämän esteen jälkeen Epper laukkasi jo melko sujuvan oloisesti. Kaarsin viimeiselle suoralle linjalle hyvällä fiiliksellä, kun laukka tuntui viimein siltä kuin pitikin. Sitten kävi kuitenkin niin huono tuuri, että Epperin piti alkaa kakkaamaan. Poni oli sitä mieltä että kasikympin okseria ei vaan voi hypätä samalla kun kakkaa, joten se jarrutti ja ja pysähtyi esteen eteen. Totesin tilanteen ja pysähdyksen välittömän syyn, mutta päätin kuitenkin varmistella ettei toista kieltoa missään nimessä otettaisi. Niinpä herättelin Epperin taas napakasti raipalla kunnon vauhtiin, ja nyt este ylittyi muitta mutkitta. Tällekin suoralle linjalle otettiin yksi askel suunniteltua enemmän eli kuusi laukkaa, mutta viimeisenkin esteen yli päästiin kunnialla. Olin lopulta ihan tyytyväinen siihen että pääsimme hyväksytyllä tuloksella maaliin ja Epper ansaitsi tässä kohtaa taputukset.



Eihän tämä nyt kauhean hienosti mennyt kun otimme sekä pudotuksen että kiellon ja vielä kaksi aikavirhettäkin, eli yhteensä 10 virhepistettä. En silti osannut olla kovinkaan pettynyt. Periaatteessa tämä olisi voinut olla vaikka nollaratakin, jos vaan olisin hoksannut paremmin herättää Epperin jo ensimmäiselle esteelle ja jos ei ponille olisi iskenyt kakkahätä juuri kriittisellä hetkellä. On ihan ymmärrettävää, ettei Epper enää päivän kolmannella radalla ollut kaikkein reippaimmillaan, mutta estekorkeus ei tuntunut olevan sille mikään ongelma. Olisi vaan pitänyt saada se liikkumaan paremmin eteen. Minulla oli kaikesta huolimatta jopa ihan hauskaa, ja olin heti sitä mieltä että ensi kerralla mennään 80 senttiä Epperin kanssa uudestaan. Epper on sellainen hassu möhkö etten ole aiemmin oikein osannut ajatellakaan sitä pätevänä kasikympin kisaratsuna. Mukavan varmasti se kuitenkin puksuttaa ja pienellä lisävauhdilla olisi varmasti oikein näppäräkin. Jos se minusta riippuu niin yhteinen taipaleemme esteillä ei pääty tähän!

Henkisen taistelun kisapäivä

Kajaanissa oli 2-tason estekisat, joista löytyi myös minulle ja Vakelle sopivat 1-tason luokat eli 70 cm ja 80 cm. Niinpä ajelimme Kajaaniin asti kisakokemusta kartuttamaan. Edellisen kerran olemme olleet kisoissa helmikuun alussa, ja sen puoleen tietysti vähän jännitti vaikka treenit ovatkin sujuneet ihan mukavasti. Jännitys kasvoi kun näin kisapaikalla radan, sillä mukana oli useita erikoisesteitä joista pelottavimmilta näyttivät valko-oranssi plussapalloeste sekä etenkin harmaa muuriokseri. Ajattelin kuitenkin ettei tässä pitäisi olla suurempaa hätää kun Vakelle ei erikoisemmat esteet ole yleensä olleet ongelma. Teiden puolesta rata oli varsin helppo ja tavanomainen, vaikka tietenkin maneesissa esteet tulevat vastaan melko tiuhaan tahtiin ja totesin että yhtään ei saa päädyissä oikoa jos aikoo saada järjelliset lähestymiset. Arvosteluna 1-tason luokissa oli A.1.0.

Verryttely tapahtui toisessa maneesissa kuin missä kisarata oli. Verryttelymme 70 cm luokkaan oli aivan kaamea. Vake oli todella hidas ja poissaoleva, eikä reagoinut sen enempää pohkeeseen kuin raippaankaan. En tiedä oliko pidemmällä kuljetuksella osuutta asiaan, sillä muistan ponin olleen tällainen myös Haapaveden kisoissa. Oman jännitykseni keskellä en sitten osannut ratsastaa mitenkään järkevästi, vaan heiluin ja tuuppasin tuloksetta. Ope yritti antaa hyviä neuvoja, mutta eivät ne tässä mielentilassa oikein perille menneet. Myös hypyt olivat kovin nahkeita. Menimme ensin ristikkoa, ja kun ratsastin ensimmäistä kertaa pystylle meinasi Vake stopata esteen eteen jäädessään ihmettelemään esteen alla olevia muuripaloja. Paikaltaan se vielä meni yli ja jäin tietysti suuhun kiinni. Lopuissakin verryttelyhypyissä Vake aina jarrutti esteen edessä ja meni pohjaan, enkä saanut sitä venyttämään hyppyihin ollenkaan. Vauhdin puute lienee tähän suurin syy. Sitten tulikin jo aika lähteä kisamaneesia kohti.

70 cm ratapiirros Ronjan kuvaamana.

Kun pääsimme kisaradalle kävin ensin nopeasti näyttämässä Vakelle jännimmät esteet eli plussapallon ja muuriokserin. Eipä niitä kauan ehditty ihmetellä kun lähtömerkki tuli saman tien, mutta ravasin kuitenkin vielä rauhassa katsomopäätyyn jotta Vake sai hieman tutustua uuteen ja outoon maneesiin. Laukka nousi nahkeasti, eikä lähtenyt oikein rullaamaan vaikka läpsäytin raipalla lavalle. Ensimmäinen este oli helppo okseri lävistäjällä, ja Vake hyppäsi sen hyvin vaikka tuuppasinkin istunnalla estettä kohti aika voimakkaasti. Päädyn kautta laukatessa yritin hoputella laukkaa reippaammaksi, mutta turhaan. Kakkoseste oli jo se pelottava plussapallo, ja tulimme sille edelleen mönkimisvauhtia. Niinpä Vakella oli aikaa jäädä katsomaan estettä, ja vauhti loppui kokonaan kesken eli pysähdyimme esteen eteen. Open ohjeistuksen mukaan napautin raipalla kahdesti pohkeen taakse, ja tulimme esteelle uudestaan. Nyt Vake möngersi esteen yli vaikka ottikin sen eteen pikkuaskeeleen. Sitten tuli taas kovaa tuuppausta eteen kun jatkoimme suoraa linjaa kolmosesteelle. Kolmonen ja nelonen ylittyivät epäröimättä, vaikka laukkaa ei edelleenkään ollut tarpeeksi. Viitoseste oli muuriokseri, ja sehän minua huoletti kun poni oli täysin pohkeen takana. Heiluin ja tuuppasin estettä kohti, mutta Vake ei vastannut eteen vaan jäi tuijottamaan okserin seassa lymyilevää muuria. Toinen stoppi ja sehän tarkoitti sitä että matka päättyi. Kyselin saisiko radan hypätä loppuun, ja asiaan selvyyttä odotellessa tein niin tyhmästi että jäin kävelemään. Vake sai kiellosta näin ikään kuin palkkion eli pienen lepotauon. Rataa ei saanut mennä loppuun, joten muuriokseri jäi tällä erää hyppäämättä. Hyppäsimme sallitun yhden esteen, joka oli radan ykköseste.



Radalta tullessa päässä risteili monenlaisia negatiivisia tunteita vaihdellen hylätyn suorituksen aiheuttaman suuren harmituksen ja edessäolevan kasikympin aikaansaaman jännityksen ja ahdistuksen välillä. Ajatus siitä että tältä pohjalta pitäisi lähteä hyppäämään vielä kasikympin luokka tuntui lähes mahdottomalta. Analysoin open kanssa mikä meni pieleen, ja asiahan oli täysin selvä: en alkuunkaan herätellyt ponia liikkumaan ja reagoimaan, vaan luotin siihen että se kiipeäisi esteiden yli millaisella laukalla tahansa niin kuin se on aina ennenkin pikkuesteillä tehnyt. Kuten ope totesi, jossain tulee raja vastaan. Vakelle se raja tuli näköjään siinä kun umpisurkea ratsastus yhdistettiin näin jännittäviin esteisiin. Uskon, että tavalliset puomiesteet Vake olisi hypännyt tälläkin ratsastuksella epäröimättä. Useinhan meillä on varsinkin vieraskisoissa ensimmäinen rata ollut juuri tälläistä nihkeää matelua mutta maaliin on päästy puhtaasti koska esteet ovat pieniä ja poni on niin kiltti. Olen oppinut Vakeen luottamaan siinä määrin että olen alkanut kuvitella sen hyppäävän ihan mitä vain ja millaisella ratsastuksella vain, mutta eihän mikään hevonen loputtomiin niin tee. Selvää oli että seuraavaan luokkaan olisi saatava aivan erilainen meininki päälle jos haluaisin tänään saada edes yhden hyväksytyn suorituksen. Katselin kasvavan ahdistuksen vallassa kuinka radan esteitä nostettiin ja okserit alkoivat näyttää valtavilta, ja epäilin pystyisinkö tästä tehtävästä mitenkään suoriutumaan.

Verryttelyyn lähdettiin herättämään poni kunnolla liikkeelle, ja sain onneksi lainaan tylpät ponikannukset pohjetta tehostamaan. Vaadittiin useampi napakka näpäytys raipalla pohkeen taakse, mutta pikkuhiljaa Vake heräsi horroksestaan ja alkoi liikkua. Verryttelyesteetkin ylittyivät nyt jarruttelematta. Itse olin tässä vaiheessa vähän "tiloissa" enkä ihan tarkalleen muista mitä kaikkea päässä liikkui. Jännitti ja ehkä jopa pelotti, mutta kuitenkin jostain nousi esiin päättäväisyys joka auttoi ratsastamaan jännityksestä huolimatta kun ei oikein muutakaan vaihtoehtoa ollut. Ope ohjeisti että radalle mennessä olisi ensin varmistettava että laukka on kunnossa, meni miten paljon aikaa tahansa. Omaa vuoroa ulkona odotellessa sain lisäksi tehtäväksi ratsastaa tiellä reippaita ravipätkiä edestakaisin Vaken hereillä pitämiseksi.

Tästä myös kiitos Ronjalle.

Radalle saapui nyt aivan eri ratsukko kuin edellisessä luokassa. Vake oli herätetty, ja myös kuski oli aivan toisella asenteella liikkeellä. Varmistin ensin laukan kuntoon uralla ja napautin vielä raipalla pari kertaa lavalle. Vake vähän potkaisi protestina, mikä oli merkki siitä että poni oli terävänä. Ensimmäiselle esteelle ratsastin hieman liikkeen edelle hätäillen, mutta sen jälkeen maltoin istua paremmin niin kaarteissa kuin lähestymisissäkin. Esteiden järjestys oli eri kuin ekassa luokassa, ja kolme ensimmäistä estettä ylittyivät oikein sujuvasti. Kakkosesteen jälkeen Vake pääsi hieman puskemaan oikealle niin että kaarre kolmoselle jäi vähän pieneksi. Kolmoseste ylittyi silti näppärästi. Sitten edessä oli plussapalloeste, enkä ollut ehkä tarpeeksi varuillani kun alkurata oli sujunut niin hyvin. Vake puski viime hetkellä vasemmalle yrittäen esteen ohi, ja kieltohan siitä tuli mutta onneksi en päästänyt ponia ohittamaan estettä. Uudessa lähestymisessä olin tarkempana, ja raipankin vaihdoin vasempaan käteen. Nyt Vake meni mukisematta esteen yli.

Kiellon jälkeen tekeminen nousi vielä seuraavalle tasolle, eli ratsastin entistäkin päättäväisempänä ja poni vastasi siihen laukkaamalla hyvin eteen. Viitoseste oli pelottavan isolta näyttänyt tasaokseri, mutta en lähtenyt panikoimaan tai ajamaan esteelle vaan odotin hyppyä kaikessa rauhassa vaikka vähän lähelle ajauduttiinkin. Kuutoseste oli jo aivan helppoa kauraa, ja matka jatkui suoraa linjaa kohti muuriokseria. Nyt oli niin hyvä imu päällä ettei Vake epäröinyt tai tuijotellut estettä hetkeäkään, vaan muuriokseri ylittyi sujuvasti ja helposti. Tässä vaiheessa teki jo mieli hihkua riemusta, ja viimeinen pysty ylittyi varmasti ja rennosti. Laukkasimme maaliin ja taputtelin Vakea hurjan tyytyväisenä.



Vaikka emme puhdasta rataa saaneetkaan niin olin älyttömän tyytyväinen siihen että sain kuin sainkin itsestäni irti sen mikä vaadittiin että ensimmäisen luokan jälkeen meno muuttui näin radikaalisti ja pääsimme kasikympissä maaliin. Kaiken lisäksi rata tuntui minusta oikein sujuvalta ja kieltoa lukuun ottamatta hyvältä suoritukselta. Vake toden totta oli hereillä ja liikkui eteen, ja tällä laukalla tämän kokoiset esteet ylittyivät oikein helpon oloisesti. Voi olla, että homma meni lopulta vähän överiksi niin että hätistelin Vakea radalla välistä turhaankin, mutta toisaalta plussapalloesteellä olisin kyllä saanut olla vielä jämympikin. Vaken herättely liikkumaan kunnolla ja sitä myötä hyppäämään kunnolla ei varsinaisesti ole mitään rakettitiedettä, mutta haaste tässä oli se että sain muutettua ahdistuksen ja yhyy en mä pysty -asenteen päättäväisyydeksi jonka myötä aloin ratsastaa niin kuin pitääkin. Itse minä itselleni tämän kuopan kaivoin ensimmäisessä luokassa, mutta lopulta olin myös tarpeeksi vahva itseni sieltä pois nostamaan. Tällainen henkinen voitto teki sen että jälkimmäisestä radasta jäi yhdestä kiellosta huolimatta onnistumisen tunne ja hieno fiilis. Ensimmäisen luokan tavattoman huono ratsastus jäi tietysti harmittamaan, mutta jos ei muuta niin oli tämä kokonaisuutena ainakin harvinaisen opettavainen kisapäivä. Jatkossa ei sitten todellakaan suvaita mitään riittämätöntä laukkaa, vaan poni herätetään verryttelyssä aina kunnolla eikä yhtäkään estettä hypätä ennen kuin liikutaan oikeasti eteen.

Videoista kiitos Hanskille.

Voimatonta ja holtitonta kohellusta esteillä

Keskiviikon tunnilla oli esteitä ja sain Elmon. Tämä tunti oli minulle toinen urheilusuoritus viime viikolla sairastamani influenssan jälkeen, ja tuli hieman yllätyksenä kuinka alas oli sairastaminen oman kunnon tipauttanut. Lähdin tunnille sillä odotuksella että tässähän jatkettaisiin siitä mihin ennen sairastumista jäätiin, mutta ei se nyt ihan niin mennyt. Elmolla hyppääminen tuppaa olemaan aika rankkaa terveenäkin, sillä tätä ponia joutuu joka askeleella ratsastamaan ja satulassa istumisen eteen saa tehdä todella töitä. Tämänhetkisessä tilanteessani kävi sitten niin että kunto ja voimat loppuivat aika lailla alkuunsa, mikä tuli yllätyksenä kun olen tottunut olemaan aina hyvässä kunnossa. Jo alkuverryttelyssä jouduin toteamaan että onpas tämä rankkaa.

Verryttelyt mentiin aivan lyhyesti, joten en ollut vielä aivan henkihieverissä siinä vaiheessa kun aloitettiin hypyt. Ensin hyppäsimme lävistäjällä yksittäistä estettä, aluksi pienenä pystynä ja sitten okserina. Näissä ensimmäisissä hypyissä ongelmana oli se että yritin tuoda Elmon aina liian lähelle estettä ja ratsastin lähestymisen jossain määrin käsijarru päällä. Niinpä hypyistä ei tullut kaikkein sujuvimpia vaan Elmo joutui jarruttamaan esteen edessä. Laukkakaan ei vaihtunut, ja niinpä päädyssä kaahattiin aina tasapainottomasti väärää laukkaa tai kiitoravia Elmon kiskoessa minua irti satulasta.

Seuraavaksi ratsastimme kahden pystyn suoraa linjaa. Nyt Elmo alkoi herätä ja pyrkiä hyvällä energialla eteenpäin, mutta samalla se kiskoi ohjia todella voimakkaasti ja pyrki painumaan todella pitkäksi ja etupainoiseksi. Minulla ei voimat riittäneet alkuunkaan pitää istunnalla vastaan, vaan takamus pääsi irtoamaan satulasta. Linjalla olisi pitänyt esteiden välissä saada ponia hieman kiinni jotta väliin olisi kuusi askelta mahtunut nätisti. Nyt kävi niin että toiselle esteelle mentiin aina todella lähelle ja seurauksena oli omituisia hyppyjä. Laukkakin vaihtui vääräksi niin että päätyyn kurvattiin todella tasapainottomasti ja päätä alas kiskoen. Tällainen oli tilanne kun Elmo yhtäkkiä näki päädyssä pieniä vihreitä miehiä ja loikkasikin äkkiä sivulle päätä alas kiskoen. En tiedä tekikö se pientä pukkiakin, mutta kun olin jo valmiiksi etunojassa irti satulasta niin ponin oli todella helppo kiskaista minut lopullisesti pois tasapainosta poukatessaan äkkiä sivulle pakoon. Roikuin sitkeästi Elmon kaulassa kiinni, mutta ponin pysähtyessä en päässyt tästä kipuamaan takaisin satulaan vaan hetken harkinnan jälkeen jouduin laskeutumaan maahan kiivetäkseni uudelleen kyytiin. En nyt tiedä lasketaanko tätä varsinaisesti putoamiseksi kun jalkautuminen tapahtui hyvässä järjestyksessä omalla päätöksellä, mutta ärsytti kovasti silti. Taisi tänään olla myös reaktiokykyni tavallista matalampi. Jatkossa olin päätyyn ratsastaessa sitten tarkempi ettei Elmo päässyt uudelleen yllättämään.

Annelle kiitos piirroksesta.

Pari kertaa suoraa linjaa hypeltyämme siirryttiin jo hyppäämään rataa. En tiedä oliko fiksuin veto lähteä rataa hyppäämään kun koko alkutunnin ajan oli otteeni touhuun ollut täysin hukassa: en nähnyt ponnistuspaikkoja, en kyennyt tekemään järkeviä ratkaisuja ja olin jo tässä vaiheessa aivan voimaton ja jaksamaton ratsastamaan Elmoa kunnolla. Ensimmäisellä ratakierroksella estekorkeus oli onneksi pieni eli maksimissaan 60 cm. Alku oli ihan lupaava, sillä okserille tultiin nyt kasassa pysyen ja hyvään paikkaan, ja laukkakin vaihtui. Seuraaalle lävistäjäpystylle tullessa tein sitten virhearvion. Näin että askel ei sopinut, ja tein virheratkaisun pyytäen Elmoa ottamaan esteen juureen pikkuaskeleen sen sijaan että olisin lähtenyt hyppyyttämään sitä kaukaa. Päädyimme niin kiinni esteeseen että Elmolla ei ollut enää tilaa hypätä, ja yllätyksekseni se stoppasi. Hetken luulin putoavani kaulan yli, mutta päädyin istuskelemaan kaulalle satulan eteen. En päässyt takaisin satulaan omin voimin, mutta ope kävi ystävällisesti vähän tuuppaamassa polvesta niin etten joutunut käymään taas maan kautta. Virheeni oli siis ollut tuoda Elmo aivan liian lähelle estettä, joten uudella yrityksellä ratsastin rohkeammin eteen ja valitsin ponnistuspaikan kauempaa. Näin esteen yli päästiin sujuvasti ja varmasti, ja ponnistuspaikkakin oli lopulta sopiva vaikka minusta se näytti jäävän liian kauas. Taisinpa siis yrittää ratsastaa Vake-säädöillä huomattavasti pitkälaukkaisempaa ponia.

Otin kiellosta opikseni, ja aloin ratsastaa hyppypaikkoja kauemmaksi ja periaatteella ennemmin kaukaa kuin lähelle. Loput 60 cm radasta selvisimme kohtuullisesti, tosin suoralla linjalla poni pääsi taas lähtemään lapasesta niin että kuusi askelta kävi kovin ahtaaksi. Viimeinen kaareva linja pystyltä okserille onnistui kuitenkin varsin mallikkaasti. Kiellon ja kaulalla istuskelun myötä ei radasta tietenkään jäänyt mikään varma ja hyvä fiilis, mutta siitä huolimatta ei käynyt mielessäkään antaa periksi vaan lähdin hyppäämään saman radan uusiksi korotettuna. Pystyt nousivat noin 70 senttiin, eli eivät esteet vielä mitään valtavia olleet.

Toinen rata alkoi erikoisella hypyllä okserille. Paikka jäi taas epämääräiseksi, ja en uskaltanut tehdä muuta ratkaisua kuin viedä Elmon aivan pohjaan. Kuvittelin tästä tulevan kiellon, mutta kiltisti Elmo pomppasi viime tipassa esteen yli vaikken oikein ehtinytkään hyppyyn mukaan. Kakkosesteellä oma ajatus oli hyvin eteen, joten lävistäjäpysty ylittyi sujuvasti. Kaarteessa rytmi rikkoutui kun jouduin vaihtamaan laukan ravin kautta. Kolmosesteelle tuli iso hyppy kaukaa, ja en ehtinyt tämän jälkeen istumaan ajoissa takaisin satulaan. Niinpä Elmo pääsi laukkaamaan välin liian pitkänä, ja nelosesteellä oltiin taas aivan pohjassa. Siitä tuli sitten toinen kielto, ja omat fiilikset olivat tässä vaiheessa jo aika epätoivoiset. Rytmi oli täysin hukassa ja olin itse aivan poikki, ja Elmokin taisi olla kovasti hämmentynyt kun en osannut sitä yhtään auttaa. Otimme linjalle uuden yrityksen. Nyt sisäänhyppy jäi pieneksi, ja tein täysin älyvapaan ratkaisun ratsastaa välissä ETEEN jotta saisin Elmon hyppäämään jälkimmäisen pystyn. Siinähän kävi niin että Elmo teki työtä käskettyä, ja loikkasi jättihyppyyn viiden laukan jälkeen. En ehtinyt tähän valtavaan loikkaan ollenkaan mukaan, vaan lensin hypyn voimasta kaaressa ponin kaulalle. Elmo laukkasi päätyyn ovelle ja pysähtyi sinne, ja sain tällä kertaa hilauduttua omin voimin takaisin satulaan. Jo kolmas kerta saman tunnin aikana kaulalla tippumaisillaan, eli ei tämä kovin vahvasti mennyt!

Ope olisi laittanut jatkamaan rataa vitosesteestä, mutta halusin väkisin tulla linjan vielä uudestaan kunhan vaan sain hetken aikaa vetää henkeä. Kroppa oli tässä tilanteessa niin äärirajoilla ettei käsissä ja jaloissa saati vatsalihaksissa tuntunut olevan enää hitustakaan voimia jäljellä. Sain kuitenkin uusintayrityksellä istuttua satulassa sen verran että kuusi laukkaa juuri ja juuri mahtui linjalle ja päästiin esteiden yli. Sitten meinasinkin unohtaa radan enkä kääntänyt ajoissa vitosesteelle. Viime hetkessä ohjasin Elmon esteelle vinottain, ja hypystä tuli jopa ihan onnistunut. Laukkaa piti kuitenkin taas korjailla päädyssä. Kuutosesteelle saatiin myös hyvä hyppy, mutta viimeiselle esteelle eli okserille lähdin aivan päättömästi sukeltamaan hyppyyn ennen ponia. Tässä oli sellainen tilanne että olisi pitänyt ratsastaa vähän pohkeella eteen, mutta kun en enää yksinkertaisesti jaksanut käyttää jalkojani tai istua satulassa kiinni niin yritin vain viimeisillä voimillani heittäytyä hyppyyn. Niinpä Elmo joutui ottamaan vielä pikkuaskeleen esteen eteen, vaikka paikka olisikin ollut alunperin ihan hyvä. Elmo kuitenkin hyppäsi esteen kiltisti paikoiltaan, vaikka tästä olisi taas voinut tulla kieltokin.

Lopuksi saimme ottaa vielä yhden hyvän mielen hypyn lävistäjäpystylle eli kakkosesteelle. "Älä ajattele liikaa" oli open ohje, ja tätä noudattaen lähetin Elmon rohkeasti hyppyyn vähän kauempaa. Näin saimme sentään lopuksi onnistuneen suorituksen kaiken kohelluksen jälkeen. Sain kyllä tunnin aikana ideaa siitä mitä esteen edessä pitää Elmon kanssa tehdä jotta hyppy onnistuu, eli periaatteessa kyllä opin tekemistäni lukuisista virheistä ja niiden seurauksista. Koko tunnin aikana ei kuitenkaan löytynyt tasaista luontevaa rytmiä, ja pääongelma tuntui olevan se etten yksinkertaisesti jaksanut ratsastaa kunnolla. Elmo kiskoi minua irti satulasta todella voimakkaasti, ja en jaksanut pitää lähes lainkaan vastaan vaan olin veltto kuin makaroni. Niinpä esteille tultiin vailla rytmiä ja aivan liian pitkänä ja etupainoisena, jolloin tietenkin tuli suuria ongelmia ponnistuspaikan kanssa. Aivan kuin olisin menettänyt ratsastustaitoni kokonaan, mutta kuvittelisin tämän pääosin johtuvan siitä että olin niin tolkuttoman huonossa kunnossa kovan taudin jälkeen. Arvioin siis oman kuntoni ja jaksamiseni väärin, eikä tässä tilanteessa olisi vielä kannattanut estetunnille lähteä. Onhan se nähty ennenkin että jos yritän puolikuntoisena hypätä niin teen vain tyhmiä ratkaisuja ja putoamisriski kasvaa heti. Jospa jatkossa malttaisin antaa kunnon palautua paremmin ennen esteille kiirehtimistä, sillä tämänkertainen kokemus ei todellakaan tehnyt hyvää minulle eikä Elmolle. Tällainen tunti kasvattaa vain epävarmuutta, joten olisi ollut parempi jos tämän olisi jättänyt kokonaan väliin. Pakko vain on yrittää uskoa siihen että kunhan omat voimat ja reaktiokyky palautuvat niin hyppääminen alkaa Elmonkin kanssa sujua taas vähän paremmin enkä ole ihan joka hetki tippumassa.

Epävarmuus + tuuppaus = ahdistus

Keskiviikon tunnilla hypättiin, sillä sunnuntaina on seuramme syyskauden ensimmäiset estekisat. Sain tunnille kisaratsuni Eetun, jonka kanssa olemme menossa 70-80 cm luokkaan.

Aloitus kahden miniesteen suoraa linjaa laukaten oli hyvä eikä enteillyt vielä ongelmia. Eetun laukka sujui mukavasti eteen ja pikkurisujen yli venytettiin tarvittaessa vähän kauempaa. Hieman sai jopa jarrutella. Seuraavaksi siirryimme hyppäämään okserin ja pystyn suoraa linjaa, jolla etäisyys oli muistaakseni 19 metriä eli Eetulle 5-6 laukkaa. Esteet olivat vielä matalia, ja tuli aika puskista kun Eetu pysähtyi okserin eteen pehmeästi jarruttaen. Uudella lähestymisellä rohkaisin Eetua vähän pohkeella ja äänellä, ja pääsimmekin okserin yli sekä viidellä askeleella pystylle hieman kaukaa venyttäen. Sama linja hypättiin vielä pari kertaa ilman epäröintejä, mutta sorruin tarpeettomasti ajamaan Eetua esteitä kohti niin että se kävi kiireiseksi ja okserin etupuomi tuli kertaalleen alas ajauduttuamme hätäisesti liian lähelle.

Ratapiirroksesta kiitos Annelle.

Seuraavaksi tutustuttiin yksittäisenä esteenä valko-mustaan porttiin. Portti oli aivan matala ja olimme tulossa hyvään paikkaankin, mutta silti Eetu kielsi taas. Olin tässä vaiheessa aika ymmälläni ja epävarmuus alkoi jäytää omaakin mieltä toden teolla. Tämän jälkeen päästiin portin yli pohkeiden ollessa paremmin mukana, mutta selvästi ratsukko oli kovin jännittynyt ja esteelle mentiin aivan juureen. Portin päälle tuli sitten puomi, ja hypättiin neljän esteen kuvio (1-4). Hermostuksissani aloin puskea esteitä kohti, ja portti ylittyi täysin selättömästi pompaten kun taas sitä seuraavalle okserille tuli ajamisen seurauksena epävarma miniaskel. Kiltisti Eetu kuitenkin kaikki esteet ylitti, vaikka selvästikään se ei uskaltanut venyttää rennosti hyppyyn. Oma stressitaso hipoi tässä vaiheessa jo pilviä kun poni tuntui näin kovin epävarmalta ja jännittyneeltä, ja tämä tietysti vain lisäsi Eetun hätääntyneisyyttä. Eetu jos kuka imee ihmisen tunnetilat itseensä todella herkästi.

Tehtävää pidennettiin vielä kuuden esteen mittaiseksi. Okserit olivat noin 70 cm ja viimeinen pysty 75 cm, ja tässä mielentilassa ne näyttivät ylitsepääsemättömän suurilta. Eetu varmasti aisti tämän, ja heti ensimmäiselle esteelle eli sille samalle portille tuli taas stoppi. Uudella yrityksellä mentiin pohjasta yli. Okserille lähdin taas paniikissa ajamaan, ja mitä muutakaan siitä voi tulla kuin hätäinen pikkuaskel esteen eteen ja ylitys ponin pelastamana. Epätoivoni vain syveni, ja ope laittoi hetkeksi ympyrälle laukkaamaan ja nollaamaan tilannetta ennen kuin jatkoimme rataa. Loppuradan selvisimme ilman kieltoja tai kieltoaikeita, ja viimeinen linja okserilta pystylle meni oikeastaan aika sujuvasti vaikka pystylle hieman lähelle tultiinkin. Ehkä onnistuin tulemaan linjalle vähän maltillisemmin ja puskematta.

Elättelin jo toiveita että pahimmat möröt olisi selätetty, mutta huokaisin liian aikaisin. Hyppäsimme vielä kolmen esteen pätkän (portti vasemmalta, 3 ja 2). Portti oli tänään se ongelmaeste, ja tällä kertaa lähdin aivan päättömästi ajamaan ja tuuppaamaan sitä kohti kun ponnistuspaikka näytti jäävän kauas. Siitähän tulikin sitten oikein liukupysähdys ja esteen keilaus nurin, ja sain manailla omaa tyhmyyttäni. Toisellakin lähestymisellä tuli vähän tuuppausta ja kielto, ja Eetu vaikutti kovin turhautuneelta tilanteeseen. Kolmannella yrityksellä se kuitenkin hyppäsi kiltisti paikoiltaan esteen yli, ja yritin taputuksin sitä hyvitellä. Jatkoimme vielä seuraavien kahden esteen yli aivan esteen juureen tikaten, mutta ilman kieltoja. Ope katsoi parhaaksi olla hyppyyttämättä korjauskierrosta, ja sen sijaan laukattiin muutamia kertoja miniristikon yli jotta saatiin edes hieman rennompaa fiilistä tunnin loppuun.

Tällaista sitten tällä kertaa. Suurin ongelma oli jälleen kerran siellä omien korvien välissä, eli heti kun tuli pari kieltoa iski päälle paniikki ja epävarmuus joka sai mielen täysin lukkoon. Saman tien lukkoon meni myös Eetu, ja kun tähän lisättiin esteitä kohti ajaminen ja tuuppaaminen niin soppa oli valmis. Ope ohjeistikin että parasta olisi tehdä esteiden edessä mahdollisimman vähän mitään ja vain istua ja odottaa antaen Eetun katsoa ponnistuspaikka kaikessa rauhassa. Pasmojen ollessa näin sekaisin en millään osannut uskoa opea, vaan sama sählääminen jatkui ennalta arvattavin lopputuloksin. Kun vaan saisi oman pään pidettyä kasassa niin hevosenkin saisi pois epävarmasta mielentilasta, mutta kun kantti ei vaan kestä niin se ei kestä ja sitten ahdistutaan yhdessä Eetun kanssa.

Jännittävää mutta sujuvaa pikkuhyppelyä

Tiistaina vuorossa oli estetunti Sulolla. Koska aloitan nyt säännöllisen ratsastamisen vuokraponi-Vakella joudun ikävä kyllä karsimaan viikko-ohjelmastani pois tämän tiistaitunnin. Tämänviikkoinen tunti sattuikin olemaan kymmenen kerran korttini viimeinen. Tosi haikealta tuntuu ajatella että "projekti" Sulon kanssa päättyy nyt tähän, sillä Sulon kaltaiseen herkkään, älykkääseen ja kauniiseen hevoseen kiintyy ihan väkisinkin ja monia asioita se on minulle tämän noin vuoden aikana opettanut. Tämän kevään jatkuvat ongelmat estepuolella kuitenkin helpottivat päätöstä vaihtaa Sulo helpompaan ratsuun. Varmasti käyn kuitenkin jatkossakin satunnaisesti ratsastamassa Sulolla, sillä eihän näin ihanaa hevosta voi ihan kokonaan hylätä!

Tämä viimeinen tunti sattui tosiaan olemaan sopivasti esteitä. En ollutkaan mennyt Sulolla nyt kolmeen viikkoon, ja edellinen kerta oli se jolloin ulkokentällä jännitettiin ja säpsyiltiin niin että hyvä kun hengissä selvittiin. Taas jännitti lähteä hyppäämään, vaikka tiesinkin että tällä kertaa vastaavaa säpsyilyä tuskin olisi luvassa. Rauhoittelin itseäni päätöksellä hypätä tänään vain ihan pienillä korkeuksilla, ja tämä oli varmasti järkevä päätös ajatellen viimeaikojen vaikeuksia sekä ennen kaikkea omaa jännitystä ja sen hallintaa. Sulo oli tänään ihan leppoisalla mielellä liikeellä, ja alkukäynnit käveltiin rennosti pitkin ohjin ilman suurempia tuijotteluita. Tämähän on tietenkin se normaalitilanne. Raviverryttelyssä Sulo tuntui suorastaan tahmealta, mutta laukassa löytyi virtaa paljon paremmin. Sain jo vähän pidätelläkin ettei meno yltynyt liian pirteäksi, mutta hyvästä energiasta huolimatta ei kyllä löytynyt minkäänlaista pyöreyttä. Selvä syypää oli oma jännittyneisyyteni, sillä en tässä mielentilassa saanut itseäni rentoutettua vaan käsi jäi kovaksi. Jännittyneisyys siirtyi ohjan kautta tietysti Suloonkin, eikä näin ollen päästy verryttelyn aikana lähellekään niin rentoon menoon kuin olisin toivonut.

Verryttelytehtävänä tultiin ensin 14 metrin suoraa linjaa pikkuesteillä. Sulolla oli edelleen hyvä energia ja imua eteen, mutta pitelin sen verran että väli jäi ensin hieman pitkäksi neljällä laukalla. Sulo kuitenkin ponkaisi jälkimmäisen esteen muitta mutkitta vähän kauempaa, ja sain vaikutelman että se oli tänään menossa esteille ihan rohkeasti ja innokkaasti. Toisella kierroksella oltiin taas jäämässä vähän kauas toisesta esteestä, mutta Sulo reagoi pohkeesta nopeasti eteen. Esteen jälkeen oli sitten kontrolli pari askelta hieman hukassa, joten pohjeapuni oli ehkä turhankin voimakas.

Yksittäisenä tehtävänä ennen rataa tultiin vielä kaksi kierrosta ristikko-pysty-sarjaa 8.5 metrin välillä. Näin pikkuruisilla esteillä väli tahtoi jäädä pitkäksi kahdelle laukalle. Ensimmäisellä kierroksella tein sen perinteisen virheen että jännitin ponnistuspaikkaa a-osalle aivan liikaa, ja kun paikka jäi vähän epävarmaksi heitin ohjan pois ja unohdin myös pohkeet matkasta. Tästä tilanteesta Sulo kieltää lähestulkoon aina, ja niin se teki myös tälle pikkuristikolle. Uudella yrityksellä pidin pohkeet tosi napakasti mukana ja heti päästiin yli. Väli jäi tosiaan pitkäksi ja hetken aikaa arvuuttelin mitä mahtaa tapahtua, mutta Sulo hyppäsi b-osan kauempaa eikä ottanut miniaskelta/kieltoa. Nämä tilanteet missä esteestä jäädään kauas ja Sulo venyttää kiihdytysaskeleen sekä hyppää kauempaa on aina vähän pelottavia, sillä jos tässä tilanteesta Sulo päättääkin viime hetkessä stopata niin kyydissäpysymismahdollisuudet ovat hyvin heikot. Toisella hyppykierroksella mentiin samalla lailla b-osalle venyttäen, ja vauhdikkaan hypyn jälkeen Sulo nakkeli niskojaan siihen malliin että villiponi oli kuoriutumassa esiin.

Päivän rataa hypättiin kaksi kierrosta. Menin molemmat kierrokset ihan matalalla korkeudella (ristikko - n. 60 cm), sillä olo oli sen verran epävarma ja ekalla kierroksella tuli vähän kämmejä. Sulo lähti etenemään mukavan energistä ratalaukkaa jota oli hyvä kasata, mutta jännityin heti kun hevonen alkoi kyttäillä kentän ulkopuolisia tapahtumia. Aidan taakse ilmestyneitä katsojia piti tietenkin vähän tuijotella ja liirailla pakoon samalla kun lähestyimme ensimmäiselle esteelle. Ekat kaksi hyppyä sujuivat kuitenkin ihan hyvin. Kolmoseste oli valkea lainelankku suoraan vasta-aurinkoon, ja ratsastin tälle pohkeella voimakkaammin sekä kosketin vähän raipallakin lavalle. Lankku ylittyi tällä rohkaisulla ihan hyvin. Seuraavana vuorossa oli tuttu 14 m linja, jolle ope käski ottaa nyt laukkaa kiinni niin että mahduttaisiin neljällä askeleella. Ekalla osalla Sulo pääsi hieman yllättämään hyppäämällä kaukaa, ja kun pasmat meni tästä sekaisin tuli koko välistä aika epämääräinen ja jäätiin vitosesteestä kauas. Sulo pomppasi jollain kummallisella koikkaloikalla esteen yli, ja jarruttelin tämän jälkeen laukan pois kasatakseni itseni uudestaan. Sarjalle tultiin ihan ok:sti, mutta taas jouduttiin venyttämään b-osalle aika reilusti ja sen jälkeen oli kontrolli hieman hukassa. Tiestä viimeiselle esteelle eli okserille tuli liian epämääräinen, ja Sulo luuli meidän olevan menossa rataan kuulumattomalle esteelle joka sijaitsi okseriin nähden noin 90 asteen kulmassa. Kun viime hetkessä ohjasinkin okserille oltiin liian vinossa ja Sulo taisi vähän hämmentyä tilanteesta, ja niinpä se liirasi jo kaukaa okserilta sivuun. Uudella lähestymisellä otin järkevämmän tien, ja pieni okseri ylittyi nyt nätisti.

Ensimmäisellä ratakierroksella oma jännitys ja epävarmuus pääsivät tosiaan sotkemaan kuvioita aivan liikaa, joten toiselle kierrokselle lähdin virheitä paikkailemaan ja ratsastamaan fiksummin. Sulo laukkasi edelleen tosi hyvällä energialla eteen pyrkien mutta "kasassa", ja tällaisessa laukassa se oli helppo tuoda oikeisiin ponnistuspaikkoihin. Oma pää pysyi nyt myöskin paremmin kasassa, ja meno oli oikein sujuvaa. Hyvät ponnistuspaikat ja hypyt, hyvä tempo ja ei mitään todellista epäröintiä millään esteellä kun pidin pohkeet napakasti mukana ja olin itse menossa joka esteen yli. 14 metrin väliin en saanut laukkaa ihan tarpeeksi kiinni ja niinpä vitoselle mentiin pohjaan, kun taas sarjaväli oli edelleen aika pitkä. Kokonaisuutena rata oli kuitenkin oikein asiallinen ja tuntui hyvältä. Tällä lailla kun saisi ratsastettua niin eivät isommatkaan esteet olisi ongelma, mutta sehän tässä on että puomien noustessa alan jännittää liikaa. Näin matalat esteet Sulo kyllä hyppää kun vaan pidän pohkeen ja ohjan mukana enkä jätä sitä yksin. Itsekseen Sulo ei hyppää pienintäkään estettä, eli nukahtamisiin tai omiin epäröinteihin ei ole varaa vaan jokaisen esteen edessä täytyy olla pohje kertomassa että nyt hypätään.

Vaikka en kovin suurille esteille tänään uskaltanutkaan niin jäi ihan mukava mieli siitä miten hyvältä meno tuntui jälkimmäisellä radalla. Tämä suoritus oli ihan hyvä päätös tiistaitreeneille Sulon kanssa. Silloin kun Sulo on oikeassa mielentilassa ja hyppymoodissa niin on sillä hyppääminen kaikesta jännityksestä huolimatta ihanaa. Voi kun olisin itse rohkeampi niin meistä olisi Sulon kanssa voinut tullakin ihan esteratsukko. Nyt kuitenkin hautaan haaveet yhteisestä este- ja kisaurastamme ainakin toistaiseksi, ja käyn ehkä silloin tällöin hyppelemässä Sulolla sen mukaan miten hyvältä tuntuu ilman kiirettä ja painetta saada esteitä nostettua kovin isoiksi.

Paha kommunikaatiokatkos kisaradalla

Helatorstaina vuorossa oli jokavuotinen kevätmaljakisa esteillä. Ratsunani oli siis tällä kertaa Pera, ja luokkana 70-80 cm arvostelulla AM5. Kisajännitys alkoi jo monta päivää aikaisemmin, sillä estekorkeus oli siellä oman mukavuusalueen ylärajoilla ja luotto tähän hevoseen ei kaikin puolin ihan 100-prosenttinen. Vakuuttelin kuitenkin itselleni että hyvä tästä tulee, sillä tunneilla Pera on nyt hypännyt todella varmasti ja kisatunnelmasta se saa yleensä sopivaa lisäsähinää ja eteenpäinpyrkimystä. Ajattelin myös että perusrata tulisi olemaan suurimmalta osin noin 70 cm tasolla, mikä on omasta näkökulmastani vielä ihan mukava korkeus.

Pera vaikutti koko aamun epäilyttävänkin lunkilta eikä yhtään normaalia epäluuloisemmalta. Verryttelyyn lähdimme hyvissä ajoin yhdessä muiden luokan alkupäässä hyppäävien ratsukoiden kanssa. Verryttely ratsastettiin maneesissa, kun taas kisarata oli ulkokentällä ja niinpä ei siis radalla päästy käymään ennen omaa suoritusta. Olin tänään myöskin Peran ainoa ratsastaja, joten se ei päässyt töllistelemään rataa pienemmissä luokissa. Verryttelyssä Pera vaikutti aika lailla omalta itseltään. Avoimen oven kohdalla piti hieman tuijotella ja jännittää, mutta muuten meno oli samanlaista kuin tunneilla eli eteenpäinpyrkimystä ei ollut ihan tarpeeksi vaan jouduin vähän puskemaan. Aloitettiin verryttelyhypyt pienellä pystyllä, joka ylittyi aika laiskasti ja veltosti. Kun pysty nostettiin 80 senttiin sain ihan tosissani patistella Peraa hereille. Pera kuitenkin hyppäsi luotettavan oloisesti, vaikka ensin joutuikin vähän kiipeämään esteen yli. Kun pystylle oli saatu hyvät hypyt tultiin vielä okseria. Sorruin ensin estettä kohti puskemiseen, jolloin ajauduttiin liian pohjaan, mutta kun lakkasin ajamasta niin kamalasti ja odotin estettä kaikessa rauhassa saatiin hyvät ponnistuspaikat ja hypyt. 80 cm verkkahyppyjen jälkeen jännitys alkoi lieventyä kun vaikutti siltä että Pera kyllä hyppää eikä isompia ongelmia ole. Ajattelin energiaongelmienkin poistuvan radalle päästyämme, sillä yleensä Pera tosiaan kiihtyy kisatunnelmasta sen verran että saa hyvän virtapiikin.

Ennen luokan alkua piti vielä käydä tutustumassa rataan. Nyt jännitys palasi, sillä estekorkeudet olivat odottamaani isompia ja mukana oli niin sarja kuin kapea muurikin. Kaksi ekaa estettä olivat 70 cm:ssä, ja loppurata 80 cm:ssä tai lähellä sitä. Aloin panikoida kun mietin kuinka isoiksi esteet nousisivat uusinnassa. Teiden puolesta rata ei vaikuttanut kuitenkaan pahalta, joten uskoin vielä että kaipa näistä ”isoista” esteistä Peran kanssa selvittäisiin. Satulaan noustuani otin vielä muutaman kierroksen kevyttä ravia sekä laukkaa Peran herättämiseksi, ja hypättin 80 cm pysty kertaalleen onnistuneesti. Sitten olikin aika siirtyä kisaradan tuntumaan odottamaan pian koittavaa omaa vuoroa.

Radan sisälle päästyämme Pera vaikutti kovin jännittyneeltä, mutta pikemminkin jähmettyi ja kuuroutui kuin alkoi säpsyillä. Muuria käytiin nopeasti vilkaisemassa, ja se vaikutti Peran mielestä hieman epäilyttävältä. Sitten tuli lähtömerkki. Ehdin laukata melkein kierroksen ympäri ennen lähtölinjan ylitystä, ja kauhukseni totesin ettei Pera vaikuttanut ollenkaan hyvältä. Huomio oli täysin ulkomaailman ihmettelyssä, eikä pohjeavuilla ollut jännittyneeseen hevoseen oikein mitään vaikutusta. Laukka ei siis sujunut tarpeeksi eteen vaan jäi ”paikalleen” pohkeen taakse. Lähtölinjan lähestyessä olin vähällä kääntää vielä voltille laukan tuntuessa näin huonolta, mutta tajusin ettei enää ehditä ennen linjan ylitystä ja niin ei auttanut muu kuin aloittaa suoritus. Ensimmäinen pysty ylittyi aavistuksenomaisella epäröinnillä ja pohkeella tuupaten. Tästä matka jatkui 19 metrin suoralla linjalla mustavalkoiselle okserille. Olin etukäteen arvioinut tämän välin sopivaksi viidelle askeleelle, mutta kun Pera ei lähtenytkään sujumaan sellaista kisalaukkaa kuin olin odottanut otettiin sittenkin kuusi askelta ja silti eteen ajaen. Tunsin kyllä kuinka Pera jarrutti ja epäröi jo kaukaa, ja niinpä kielto okserille ei tullut täysin puskista. Hämmennyin silti, sillä kaikesta huolimatta stoppi oli aika yllättävä. Vielä pysähdyttyäänkin Pera empi ja arpoi, ja oli hetken aikaa aikeissa hypätä esteen paikaltaan ottaen jo epävarman askeleen estettä päin ja siihen törmäten. Pasmat meni kiellosta tietysti vähän sekaisin, ja yritin nollata tilannetta ratsastamalla uuden lähestymisen oikein pitkällä tiellä. Pera ei edelleenkään reagoinut eteen vaan laukkasi jännittyneen jähmettyneenä ja epävarman oloisena, ja pohkeella ja raipalla lavalle kannustamisesta huolimatta pysähdyttiin okserin eteen toistamiseen. Taas Pera tuli estettä kohti selvästi arpoen hypätäkö vai ei.

Hylkäämisen jälkeen radan olisi saanut hypätä loppuun, mutta Pera oli tuntunut niin hurjan epävarmalta että yksinkertaisesti jänistin enkä lähtenyt edes yrittämään. Pelkäsin että päätyisimme okserin sekaan kun Pera oli vuoroin hyppäämässä ja vuoroin pysähtymässä, ja loppurata sisälsi vielä isompia ja vaikeampia esteitä kuin tämä periaatteessa helppo 70 cm okseri. Niinpä otin pelkästään uusintahypyn ykkösesteelle ja jätin leikin siihen. Eniten tässä jäikin harmittamaan se etten yksinkertaisesti uskaltanut hypätä rataa kieltojen jälkeen. Voi hyvinkin olla että tämä oli oikeasti järkevin ratkaisu ja jatkaminen olisi ollut tyhmänrohkeaa riskinottoa hevosen ollessa näin epävarma ja ratsukon yhteistyön ja kommunikaation ollessa täysin kadoksissa. Silti tunnen itseni luovuttajaksi ja luuseriksi kun emme radalta selvittäneet mitään muuta kuin helpon ykkösesteen, ja tästä tunteesta ylipääseminen ottaa varmasti pitkän aikaa.



Radan jälkeen ensimmäiset ajatukset sisälsivät myös kysymyksen miten voinkin olla näin käsittämättömän huono ratsastaja. Miksi en osaa enkä uskalla? Pera nyt on kuitenkin kokenut hevonen joka on yleensä hypännyt kisoissa ongelmitta hyvin monilla erilaisilla ratsastajilla, eikä se tosiaankaan ole mikään vaikea hevonen niin kuin esimerkiksi Sulo on. Siitä huolimatta minun kanssani Peran matka katkesi jo helpolle kakkosesteelle. Epäröinkö esteelle tullessa itse liikaa enkä ollut oikealla asenteella menossa sen yli? Tuuppasinko estettä kohti liikaa ja Pera veti siitä herneet nenään? Ihan varmaa syytä kielloille en tiedä ja se kyllä jäi vaivaamaan. Toki Pera meni kisaradalla tällä kertaa ihan kummalliseksi, jähmettyi ja kuuroutui ja oli kaikin puolin hyvin epävarman ja epäluuloisen oloinen. Mutta miksi niin kävi? Yleensä Pera kyllä jännittää kisoissa, mutta se kanavoituu sopivaksi esteitä kohti imemiseksi ja laukan energiaksi. Sitä kisaenergiaa olin odottanut, ja Peran reagointi tilanteeseen jähmettymisellä pääsi yllättämään ihan täysin. Siitä huolimatta uskon että riittävän rauhallinen, rohkea ja jämäkkä ratsastaja olisi kyllä saanut Peran viritettyä oikeaan mielentilaan ja menovaihteelle eikä näin olisi päässyt käymään. Mutta koska minä olen minä eli liian epävarma ja osaamaton niin en näköjään pysty hyppäämään kisoissa muilla kuin supervarmalla ja -luotettavalla Eetulla.

Vikaa korvien välissä

Hyppyharjoitukset Sulon kanssa saivat jatkoa varhain lauantaiaamuna. En voinut mitään sille että taas jännitin häiritsevän paljon. Sanoin kyllä opelle etukäteen että tänään voisi esteet pitää meille ihan pieninä ja sitä kautta yrittää päästä rennompaan ja rauhallisempaan fiilikseen ilman ylimääräistä hermoilua. Suloon oma jännitykseni tietenkin tarttui, ja se näkyi tunnin alussa ympäristön tuijotteluna hevosraukan etsiessä syytä kuskin jännittyneisyydelle. Päädyttiin sitten tuijottelemaan koko tunnin ajan tuttua lanaustraktoria maneesin nurkassa vielä senkin jälkeen kun olimme käyneet sen lähietäisyydeltä ja äänekkäästi puhisten tarkastamassa. Sulon Oikea Estemoodi ei tänään noussut esiin, eli terävin säpäkkyys ja aktiivisuus jäivät puuttumaan ja "kuumumista" ei nähty. Rauhallisuus on periaatteessa hyvä juttu, mutta samalla se tarkoitti huonosti mukana olevia takajalkoja mikä puolestaan ei ollut hyvä juttu hyppäämään lähtiessä.

Tänään treenattiin ratatehtävää, jota ennen verryteltiin hieman yksittäistehtävillä. Aloitettiin kahden pienen pystyn pätkällä (esteet 3 ja 4). Näistä esteistä jälkimmäinen mustakeltainen pysty aiheutti ensin pientä jarrutusta esteen edessä, mutta yli mentiin ja toisella kierroksella molemmat esteet hypeltiin oikein sujuvasti. Sulo pääsi jopa hieman yllättämään lähtemällä hyppyyn kaukaa sen sijaan että olisi ottanut esteen eteen miniaskeleen.

Seuraavaksi tultiin suora 21 metrin linja pystyltä okserille (esteet 1-2). Esteet olivat ihan pikkuruisia, mutta silti päivän ensimmäinen okseri aiheutti jonkinlaisen paniikkireaktion niin että aloin aivan järjettömästi tuupata estettä kohti heittäen ohjan pois ja heittäytyen itse eteenpäin. Tällaiseen älyttömyyteen Sulo tietenkin reagoi stoppaamalla välittömästi. Kaiken lisäksi en edes laskenut askeleita tai suunnitellut askelmäärää. Uudella yrityksellä tuuppasin edelleen, mutta nyt olin päättäväisemmin menossa okserille kuudella askeleella, ja Sulo hyppäsi pikkuokserin kaikesta ajamisesta ja tuuppauksesta huolimatta. Tultiin vielä toinen sujuva kierros kuudella askeleella, mutta edelleen ajoin hevosta estettä kohden niin istunnalla kuin pohkeellakin aivan liikaa. Ei näin!

Sitten hypättiinkin jo päivän rata. Ensimmäisen kierroksen tulimme turvallisella 50-60 cm korkeudella. Nyt ope kehotti ottamaan radan aloittavalle 21 metrin linjalle seitsemän askelta, ja tällä askelmäärällä linja menikin nätimmin kun en alkanut tuupata vaan istuin ja odotin kaikessa rauhassa. Kolmos- ja nelospysty ylittyivät nätisti, mutta viidentenä esteenä olevalle okserille tullessa iski taas epävarmuus mieleen kun epäilin Sulon kyttäävän puomien välistä paistavaa aurinkoläikkää maassa. Epävarmuus tarkoitti tietenkin taas eteen kallistuvaa ylävartaloa ja tuuppausta, ja sen myötä kieltoa. Tuskinpa Sulo olisi koko aurinkoläikästä välittänyt ellen itse olisi sille kertonut että esteessä on jotain epäilyttävää. Otettiin uudestaan koko kaareva linja pystyltä okserille, nyt ohjeena istua jämäkästi satulassa jalat hevosen ympäri ja pitää laukka lyhyenä. Tällä reseptillä selvitettiin okserikin, ja matka jatkui seuraavien kahden pystyn yli ilman välikohtauksia. Radan toiseksi viimeiselle esteelle eli okserille oli lyhyt tie tiukasta kaarteesta, ja kun Sulo hieman hidasti esteen eteen kuvittelin sen pysähtyvän. Sulo kuitenkin hyppäsi, jolloin jäin ikävästi jälkeen hypystä. Jatkoimme kuitenkin seitsemällä askeleella linjan toiselle esteelle, jonka Sulo myöskin hyppäsi kiltisti. Tällä suoralla linjalla se tosiaan hieman pelasteli töpeksivää kuskia.

Rataa hypättiin vielä toinen kierros. Okserit jätettiin pieniksi, mutta muutama pysty oli huimassa n. 70 cm korkeudessa. Ensimmäiset kolme estettä ylitimme oikein asiallisesti ja kauniisti. Sitten lähestyimme päivän jostain syystä epäilyttävimmälle ja hankalimmalle esteelle eli sinikeltaiselle neloselle. Jokin epävarmuus hiipi taas omaan mieleen (kai se este näytti pelottavan isolta tai jotain), ja Sulo reagoi heti kiellolla. Epävarmuus ja paniikki vain kasvoi tämän seurauksena, joten stoppi tuli seuraavallakin yrityksellä. Tämän jälkeen ope komensi voltille hetkeksi nollaamaan tilannetta ja etsimään laukkaa kuntoon. Voltilla useita kierroksia laukattuamme kokeiltiin uudestaan, ja taas tuli tuuppaus sekä kielto. Neljännellä yrityksellä sain lopulta oltua niin jämäkkä että Sulo hyppäsi. Olin varautunut siihen että esteen jälkeen Sulo voi kiihdyttää okseria kohti, ja kun kontrolli sitten tuntui hieman katoavan niin olin valmiina kääntämään ympyrän ennen kuin jatkoimme okserille. Seuraava stoppi tuli jo kuutosesteelle, jolle lähdin jälleen kerran ajamaan Suloa eteen sen sijaan että olisin odottanut ja istunut. Ope muistutteli sadannen kerran että esteitä kohti ei lähdetä työntämään vaan mennään kaikessa rauhassa hyvässä laukassa estettä odottaen. Toisella yrityksellä tämä pysty ylittyi, ja jatkoimme radan loppuun ilman kieltoja vaikka joka esteellä mielessä olikin pieni epävarmuus.

Lopuksi saimme vielä sakkokierroksen hankalalle nelosesteelle. Tultiin vähän huonolla tiellä, ja toistin vieläkin samoja lähestymisvirheitä saaden Sulon kieltämään. Seuraavasta lähestymisestä päästiin yli vähän pohjasta, ja sähläyksen jälkeen hypättiin vielä sakkokierroksen sakkokierros, edellen pohjasta mutta yli kuitenkin.



Kyllä jäi harmittamaan kun meno oli näin hankalaa ja vieläpä näin pienillä esteillä. Mielessä vaan on nyt niin suuri epävarmuus ellei jopa pelko että esteiden edessä sorrun paniikkiratkaisuihin. Sulo tuntuu myös lukevan ajatuksiani siltä osin että pelkkä oma epäilykseni mahdollisesta kiellosta saa sen stoppaamaan. Kun vaan olen menossa päättäväisesti yli enkä lähde tuuppausasentoon tai ajamaan hevosta päättömästi estettä kohti niin näin pienet esteet kyllä ylittyvät. Eteen voi esteen edessä pyytää, mutta tämän tulee tapahtua silloin kun olen nähnyt paikan johon ollaan menossa eikä niin että lähden varmuuden vuoksi ajamaan eteen vaikkei ponnistuspaikasta ole mitään käsitystä. Syy kieltelyihin löytyy selkeästi omien korvien välistä, ja vianhan ei tunnetusti tarvitse olla iso silloin kun se on päässä. Hyppääminen on se mitä haluan tehdä, mutta jännitykseni takia siitä ei nyt tahdo tulla yhtään mitään. Tilanne on siis enemmän kuin turhauttava.

Ylikierroksilla

Tiistaina oli tällä kertaa estetunnin vuoro, ja etukäteen jännitti ihan käsittämättömän paljon. Kaksi ja puoli viikkoa ehti vierähtää edellisestä hyppykerrasta Sulon kanssa, ja silloin oli vauhtia ja jännitystä sen verran että nyt mietitytti mitä tällä kertaa mahtaisi olla luvassa. Sulo oli viettänyt oikein kunnon pääsiäisloman, eli ollut vapaalla peräti viisi edeltävää päivää. Yleensä Sulolla on kuulemma taipumusta olla vapaiden jälkeen vähän unelias ja laiska, ja nimenomaan uneliaalta meno vaikuttikin vielä alkuverryttelyjen ajan. Takajalat eivät olleet ihan kunnolla töissä ja reagointi oli hitaammanpuoleista. Laukkaverryttelyn aikana ylitettiin pari kertaa pikkuruinen pystyeste. Sulo laukkasi esteen yli vähän laiskan oloisesti mutta varsinaisesti jarruttelematta. Tässä vaiheessa epäilin mahtaisiko tänään tulla esteillä ongelmia puutteellisen energian vuoksi, mutta aika pian selvisi että ongelmat olivat pikemminkin päinvastaisia.

Tehtävä 1

Tänään ratsastettiin kääntämistehtäviä lähestyen esteille niin ympyröillä kuin volteillakin (yritin epätoivoisesti piirrellä jonkinlaiset havainnolliset esitykset kuvioista). Ehdittiin hypätä mukavasti monta kierrosta tehtävän kolmea eri variaatiota niin oikeasta kuin vasemmastakin laukasta. Aloitettiin aivan pienillä esteillä, ja parin ensimmäisen kierroksen jälkeen tehtävän aloittava ja päättävä este nousivat noin 60-senttisiksi. Pienemmällä voltilla hypättävät kaksi estettä pysyivät turvallisesti aivan minikorkeudella koko tunnin ajan. Ensimmäisen tehtävän pikkuesteillä suoritimme Sulon kanssa sujuvasti ja helposti. Silti itselläni oli pieni tutina ja paniikki päällä, ja huomasin että Sulolla alkoivat kierrokset nousta niin että energiaa oli laukassa melkein liikaakin. Kohta ope sai jo toppuutella kaahaamasta. Sulo hyppäsi pikkuesteet kuitenkin kuuliaisesti juuri siitä paikasta mihin sen toin, eli päätökseni mukaisesti joko kauempaa tai läheltä.

Tehtävä 2

Kakkosvariaatio tehtävästä oli viiden esteen pätkä, jossa mukaan tuli tiukempaa kääntämistä voltilla. Edelleen hosuin itse liikaa, ja esteiden jälkeen jäin keikkumaan etukenoon irti satulasta niin että kääntäminen voltilla vaikeutui. Ope huutelikin ryhtiä heti esteen jälkeen, ja myös katse olisi saanut kääntyä seuraavalle esteelle huomattavasti nopeammin. Ketterä Sulo toki kääntyi hyvin, mitä nyt välillä vähän sudittiin kurveissa, ja pienet esteet ylittyivät huonommistakin paikoista. Sulo tuntui kuumuvan kuumumistaan, ja eteenpäin ei ainakaan tarvinnut patistella vaan pikemminkin sai olla tarkkana että hevonen tuli esteen jälkeen kontrolliin.

Tehtävä 3

Kuviota vaikeutettiin vielä kolmannelle tasolle, eli voltin sijaan ratsastettiinkin volttikahdeksikko ja näin ollen mukaan tuli pari laukanvaihtoakin. Oltiin edelleen henkisesti ylikierroksilla niin minä kuin Sulokin, ja tämän seurauksena tehtävän aloittavalla 60 cm esteellä kävi pieni työtapaturma ponnistuspaikan jäädessä epäselväksi. Sulo hyppäsi kuin hyppäsikin tällaisesta tilanteesta, mutta itse olin menossa aivan eri tahdissa hevosen kanssa ja horjahdin kaulalle. Jatkettiin eteenpäin ja hypeltiin volttikahdeksikko vähän hermostuneesti läpi. Sulo vaihtoi kuitenkin laukat näppärästi. Viimeiselle esteelle laajemmalla kaarteella lähestyessä "nukahdin" ja päästin kontrollin herpaantumaan tuhoisin seurauksin. En pitänyt laukkaa tarpeeksi kasassa, vaan annoin Sulon lähteä vaivihkaa hieman kiihtymään, ja estelinjalle päästyämme Sulo sitten lähtikin nopeasti kiihdyttämään estettä kohti täysin pidätteistä välittämättä. Näin kyllä että sopivaan ponnistuspaikkaan päästäksemme on laukkaa otettava ihan kunnolla kiinni, mutta kun ei Sulo vastannut pidätteeseeni lainkaan niin lamaannuin pelkäksi matkustelijaksi. Kun ratkaisut jäivät näin ollen täysin Sulon harteille niin eihän se sitten uskaltanutkaan hypätä edes tätä 60 sentin pystyä. Kovasta vauhdista tuli nopea stoppi esteen eteen, ja onneksi en tällä kertaa ollut sukellellut hyppyyn ennen hevosta sillä olisinpa tehnyt varmaan aikamoisen kuperkeikan. Silti en tällaisessa äkkipysäyksessä onnistunut pysymään tasapainossa, vaan keikahdin satulasta. Sain tarrattua Sulon kaulasta kiinni niin että loppujen lopuksi laskeuduin suhteellisen hitaasti lapaa pitkin liukuen ja nätisti jaloilleni maahan. Harmitti että en kyydissä pysynyt, mutta onneksi tippuminen oli tällä kertaa näin hallittu eikä käynyt kuinkaan. Sulokin jäi kiltisti paikalle niin ettei mennyt montaa sekuntia kun ope olikin jo puntannut minut takaisin satulaan. Sitten vaan paremmalla kontrollilla uudestaan esteelle ja sen yli antamatta Sulolle mahdollisuutta rynnätä holtittomasti.

Tämän töpeksinnän jälkeen hypättiin samaa kuviota vielä joitakin kertoja molemmista suunnista. Emme Sulon kanssa juuri rauhoittuneet kumpikaan, mutta hevonen pysyi nyt kuitenkin hanskassa kun olin koko ajan skarppina. Oikeasta kierroksesta lähestyessä otettiin tehtävän ensimmäiselle esteelle yksi kielto, perinteinen "apua en näe paikkaa joten en tee ratkaisua vaan heitän ohjat pois ja kumarrun eteen" -tapaus. Vaikka este olisi kuinka pieni niin Sulo ei sitä yksinään hyppää vaan minun on ratkaisut tehtävä sen sijaan että jäädyn missään tilanteessa. Ope muistutteli koko ajan hengittämään ja olemaan satulassa ihan rauhassa, ja raippakin jätettiin pois kädestä kun se sivulle sojottaessaan saattoi lisätä Sulon hermostuneisuutta. Päivän toisen kiellon jälkeen en kuitenkaan tehnyt enää suuria mokia, vaan hypeltiin esteet ihan sujuvasti. Volteilla meno olisi ehkä saanut olla rauhallisempaa ja hallitumpaa, mutta ainakin Sulo oli tehtävän juonessa mukana ja kurvaili niin että hyvä kun ehdin mukaan. Kontrolloivia pidätteitä sai tehdä joka välissä, mutta homma pysyi lapasessa ja "isommillekin" esteille sain tuotua Sulon järkeviin paikkoihin. Viimeinen hyppykierros tälle päivälle oli mielestäni varsin asiallinen, ja volttikahdeksikkokin onnistui jo kohtuullisen tasapainoisesti ja hallitusti.

Vähän vähempikin höyry kyllä riittäisi näin pienille esteille, eli käytiin niin minä kuin Sulokin ihan ylikierroksilla tänään. Sulo on ollut viime aikoina ylipäänsä aika "kuuma", ja varmasti sen kierrokset nousevat entisestään sitä mukaa kun itse hermoilen ja panikoin selässä. Sulo jos kuka imee itseensä ratsastajan mielentilat ja käyttäytyy juuri niiden mukaisesti. Varmasti Sulo huomaa jännitykseni sillä sekunnilla kun kävelen sen karsinaan, ja silloin kun se esteillä tarvitsisi tukeani ja rohkaisuani ei se voi minuun tarpeeksi luottaa. Energiaa saa olla ja pitääkin olla, mutta niin hevoselle kuin ratsastajallekin pitäisi saada hyppäämiseen rentoutuneempi ja rauhallisempi mielentila ja "positiivinen energia" tällaisen hermostuneen energian sijaan. Jotenkin olisi nyt vaan kertakaikkiaan päästävä yli tästä Sulolla hyppäämiseen liittyvästä hurjasta jännittämisestä niin varmasti alkaisi Sulokin ottaa touhun lunkimmin.

Vierailu toisessa ulottuvuudessa

Lauantaille tarjoutui lyhyellä varoitusajalla mahdollisuus estetuntiin Sulolla, ja kun ei tälle päivälle löytynyt ketään seuraksi hyppäämään niin päätin investoida kerrankin oikein yksityistuntiin. Oma tehotunti olikin enemmän kuin paikallaan kun ongelmia on hyppäämisessä ollut viime aikoina enemmän kuin tarpeeksi. Maneesissa oli kuitenkin käytännössä koko ajan myös toinen ratsukko, joten Sulo ei joutunut olemaan siellä yksinään.

Mentiin nopeat ja tehokkaat verryttelyt ravissa ja laukassa, ja tehtävänäni oli laukassa etsiä askeleeseen kunnolla energiaa ja säätövaraa. Sulo liikkui ihan reippaasti eteen, mutta oikeassa laukassa reagointi pohkeeseen oli vähän hitaanpuoleista eli hevonen ei ollut aivan täysin kuulolla. Vasemmassa laukassa meno oli kevyemmän ja helpomman oloista. Pääsin ratsastamaan laukkaa eteen ja kiinni, ja Sulo hakeutui kauniisti pyöreäksi. Tämä vaikutti jo ihan mukavalta estelaukalta. Ensimmäinen hyppytehtävä sisälsi oikeaa laukkaa maneesia ympäri hypäten pitkän sivun suuntaisia esteitä eli yksittäistä pystyä ja kahden pystyn linjaa kolmen askeleen välillä. Sulon liikkumiseen tuli esteiden myötä lisää säpinää niin että pidätteitä ja puolipidätteitä tarvittiin kontrolloimaan menoa ja pitämään laukka tarpeeksi lyhyenä. Hypyt pienille pystyille sujuivat ihan mukavasti ilman epäröintejä, ja näin paikat aika hyvin. Pari kertaa tuli ehkä turhan voimakasta tuuppausta ponnistuspaikan jäädessä hieman kauas.

Samaa hyppelyä jatkettiin vasemmassa laukassa, ja kolmen askeleen linjan toinen osa kasvoi pian okseriksi. Tähän suuntaan laukka vaihtui pariin kertaan vääräksi, eli hypyissä oli jotain vinouksia. Päivän ensimmäinen kielto tuli yksittäiselle pystylle, kun ponnistuspaikan jäädessä epäselväksi epäröin itse ja annoin ylävartalon kallistua etukumaraan liikkeen edelle. Kun pohkeetkin jäivät tehottomaksi niin stoppi tuli heti vaikka esteellä oli korkeutta ehkä 60 cm. Huomasin kyllä virheeni oikein hyvin, eli en malttanut odottaa hyppyä mutta toisaalta en Sulolle kertonut selkeästi mistä haluan hypätä vai haluanko hypätä ollenkaan. Onhan se aikamoista nipottamista Sulolta kieltää näin maahankaivetuilla esteillä, mutta kiellolle oli joka tapauksessa selitys. Ope painotti sadannen kerran että jos ei ponnistuspaikkaa näe niin istunnan kanssa täytyy odottaa ja samalla pitää pohje napakasti mukana jotta este ylittyy vaikka sitten huonommastakin paikasta. Samalle pystylle tuli myöhemmin vielä toinen samanlainen kielto, mutta jälleen huomasin virheeni saman tien ja pystyin sen korjaamaan. Ainakin Sulo oli hyvin looginen sen suhteen missä tilanteessa hyppää ja missä ei, enkä kielloista suuremmin hermostunut kun oli niin selvää mistä ne johtuivat.

Seuraavaksi hypättiin lyhyttä rataa. Kolmen askeleen linjan jälkimmäisestä esteestä tuli trippeli, ja uutena esteenä mukaan tuli okseri lävistäjällä. Sulolla oli nyt menovaihde päällä, joten laukkaa oli periaatteessa helppo säädellä kun energiaa riitti kasattavaksi. Radanpätkä onnistuikin varsin sujuvasti, ja pieni trippeli ylittyi myös aivan helposti. Okserille lähestyessä tapahtui pientä liirailua vasemmalle, mutta vasemmalla pohkeella sain Sulon tönittyä oikealle reitille ja esteen yli. Sujuvaa ja reipasta hyppäämistä jossa oli sopivasti sähinää, ja maltoin odottaa hyppyjä sekä pitää pohkeen tukemassa Suloa esteen edessä. Vasemmassa laukassa hypätessä laukka vaan tahtoi edelleen vaihtua vääräksi.

Tultiin näissä fiiliksissä heti perään uusi ratakierros. Nyt trippelin jälkeen tapahtui jotain erikoista, sillä Sulo lähti rynnistämään maneesin avointa päätyä kohti ja nakkeli vähän takapäätä ilmaan. Ehdin säikähtää että nyt saatan tippua, mutta onneksi pukit eivät olleet kovin valtavia ja sain seinään kääntäen jarruteltua vauhdin pois. Olipa aika yllättävä lähtö! Arvelin että saatoin trippeliltä alastulossa jysähtää satulaan vähän ikävästi, mutta toisaalta kyse saattoi olla ihan vain riemupukeista sillä niin paljon Sulolla vaikutti tänään olevan virtaa ja intoa. Jatkoimme radan loppuun, ja tulimme uudestaan vielä pysty-trippelilinjan. Nyt olin varuillani trippelin jälkeen, eikä Sulo mitään uutta pukkilähtöä yrittänytkään.

Samaa viiden esteen pätkää hypättiin vielä hieman isompana, eli yksittäinen pysty ja okseri nostettiin noin kasikymppiin. Trippelin halusin jättää pieneksi, sillä en halunnut siihen kovin isoa hyppyä jonka jälkeen Sulo saattaisi taas rynnistää alta pois. Ennen esteille suuntaamista työstettiin laukkaa ympyrällä, ja viriteltiin Sulo oikein kunnon estemoodiin ja -laukkaan. Ensin ratsastettiin laukkaa reilusti isommaksi eteen, ja kun takajalkoihin löytyi kunnon energia niin liike kasattiin lyhyemmäksi ja paremmin takaosan päälle. Siinä sai niin pohkeella, pidätteellä kuin istunnallakin ratsastaa tosissaan, mutta löytyihän sieltä laukka joka tuntui todella ponnistavan takaosalla ylöspäin.

Kun oikea estelaukka oli löytynyt saatiin aloittaa radan hyppääminen. Uusi menovaihde taisi vähän sekoittaa ponnistuspaikan arviointiani, ja ensimmäiselle pystylle en uskaltanut tehdä oikeaa ratkaisua eli lähettää Suloa hyppyyn hieman kauempaa. Ajettiin ihan pohjaan, ja olin jo varautunut kieltoon mutta tällä laukalla Sulo olikin ihan tosissaan menossa. Seurauksena oli hurja tasajalka-kenguruloikka, joka heitti kuskin pois tasapainosta hevosen kaulalle. Taas kuvittelin hetken tippuvani, mutta onneksi Sulo ei tältä esteeltä ottanut mitään lähtöä ja pääsin takaisin tasapainoon. Töpeksintäni tässä hypyssä ei onneksi myöskään säikäyttänyt Suloa, vaan uudella yrityksellä se meni esteelle aivan yhtä innokkaasti. Radan ensimmäiset neljä estettä ylittyivät oikein sujuvasti ja hienosti, joskin okserille Sulo pääsi venymään vähän turhan pitkäksi ja kiihdyttämään vauhtia. Viimeiselle pystylle laukka levisi taas siinä määrin kontrollista että ponnistuspaikan valinta jäi epäselväksi, ja kun en malttanut odottaa hyppyä vaan annoin istunnan mennä liikkeen edelle niin kieltohan siitä tuli. Tämän jälkeen en enää samaan virheeseen sortunut, ja uudella ratakierroksella sain pakan pidettyä koossa kaikilla esteillä. Kun odotin hyppyä ja pidin pohkeen mukana niin Sulo hyppäsi hienosti. Mentiin edelleen "isojen esteiden laukkaa", ja se energian määrä mikä hevosessa oli meinasi välillä jo vähän hirvittää enkä tainnut kovin paljon radan aikana hengittää. Säätelyvaraa laukassa kyllä oli, joten sen puoleen esteille oli helppo tulla kunhan oma pää pysyi kylmänä enkä sortunut paniikkiratkaisuihin. Tässä moodissa Sulo oli toden totta menossa esteiden yli epäröimättä ja innokkaasti.

Pienen analysointitauon jälkeen hypättiin vielä viimeinen kierros. Edelleen Sulo hyppäsi todella sujuvasti ja vauhdikkaasti, ja väärät laukat olivat ainoa ongelmamme. Viimeiselle pystylle pyysin venyttämään eteen, ja Sulo reagoi hyvinkin terävästi. Hyppy oli hyvä, mutta esteen jälkeen Sulo meinasi taas vähän ampaista päätä viskoen ja pikkupukkia heittäen. Ei ollut todellisia kyydissäpysymisongelmia ja sain Sulon pysäytettyä aika nopeasti. Otettiin sitten viimeiseksi hypyksi vielä rauhallinen suoritus pikkupystylle suljettua päätyä kohti niin ettei homma päättynyt rynnistyshyppyyn.

Silmäni olivat varmaan hämmästyksestä ymmyrkäisinä vielä pitkään tunnin jälkeen, sillä tämä oli oikeastaan ensimmäinen kunnon kosketukseni Sulon Oikeaan Estehevosmoodiin, eli siihen mielentilaan, laukkaan ja energiaan jolla isompia esteitä hypätään. Varsinainen kulttuurishokki ikänsä poneilla hypänneelle istua tällä lailla liikkuvan hevosen selässä, melkein kuin olisi siirtynyt toiseen todellisuuteen! Makealtahan se meno tuntui kun Sulosta löytyi tämä minulle ihan uusi vaihde, ja oli aika eri meininki lähestyä esteelle tällaisella laukalla. Vauhti ja energia meinasi kuitenkin välillä hieman pelottaa, kun en ollut ihan varma pysyykö hevonen hanskassa ja voiko se ehkä kieltää vauhdikkaammasta lähestymisestä. Toisaalta vaikuttaisi siltä että Oikeassa Estemoodissa liikkuva Sulo ei kovin herkästi ainakaan näille pienille esteille kiellä kunhan en itse aivan älyttömästi töppäile. Pienet pukittelut eivät ole mitään Sulon normaalia tyyliä, mutta ilmeisesti sillä on nyt kovasti kevättä rinnassa ja vähän ylimääräistä villivirtaa. Jäin pohdiskelemaan onko näin vauhdikas meno kuitenkaan minun juttuni, mutta toisaalta oli niin hienoa hypätä tällaisella menevällä Sulolla että aion jatkaa pelkojeni nitistämistä. Tänään Sulo meni todella hyvin ja ainoana rajoitteena oli ratsastajan jännitys ja arkailu. Kun vaan saisin oman asenteeni hieman rohkeammaksi niin ehkä meistä voisi tulla ihan toimivakin ratsukko. Suurten esteiden rämäpääksi tuskin pystyn koskaan muuttumaan, mutta jospa oppisin edes hyppäämään Sulolla niitä kasikympin ratoja vähän vähemmällä tutinalla.

Möhlintää jumppasarjalla

Tiistaina jatkettiin esteharjoituksia Sulon kanssa. Lauantailta jäi oikein mukava fiilis Sulon hyppäämisestä, ja kun alla oli vielä sunnuntain kisatkin nostattamassa itseluottamusta niin oli kiva lähteä hyppäämään. Toki tiedostin kieltojen mahdollisuuden, mutta en jännittänyt niitä niin paljon etukäteen. Harjoituksena oli tänään pitkästä aikaa jumppasarja. Sarjat ovat viime aikoina tuottaneet Sulon kanssa siinä määrin ongelmia että ihan läpihuutojuttuna en tätä pitänyt, mutta ainakin ponnistuspaikoista stressaaminen jäi tänään hyvin pitkälti pois kuvioista.

Sulo tuntui laukkaverryttelyssä niin hyvältä, että odotin hyppäämisenkin sujuvan tänään hyvin. Etenkin vasemmassa laukassa Sulolla oli todella hyvä energia, jota kuitenkin sai sopivasti koottua myös ylöspäin, joten säädeltävyys ja aktiivisuus olivat kohdillaan ja ryhdikästä pyöreyttäkin löytyi. Ei tarvinnut paljon eteenpäin hevosta patistella vaan isot vaihteet löytyivät ihan pyytämättäkin. Kun oli laukattu sileällä molempiin suuntiin alettiin ylittää päivän jumppasarjaa pituushalkaisijalla ensin ihan kavalettikorkeudella. Neljän esteen sarjaan kuuluivat innariväli, yhden laukan väli ja kahden laukan väli, kaikki lyhyehköjä joten kaahata ei tarvinnut vaan sarjalla oli tarkoitus päästä keskittymään rytmiin ja istuntaan. Kavalettikorkeudella tultiin sarjaa ensin kaksi kierrosta oikeassa laukassa ja sitten kaksi kierrosta vasemmassa laukassa. Sulolla oli edelleen hyvä imu eteen, ja pikkuesteet ylittyivät helposti ja sujuvasti. Aluksi taisin jäädä väleissä irti satulasta ja etukumaraan, mutta toistojen myötä löysin vatsalihaksia käyttöön siinä määrin paremmin että yhden ja kahden laukan väleissä pääsin ryhdistäytymään pystympään.

Esteitä nostettiin hieman, ja hypättiin sarja kaksi kertaa putkeen vaihtaen molemmilla kierroksilla suuntaa eli viimeiselle esteelle piti saada aina laukanvaihto. Sulo hyppäsi edelleen hyvällä imulla, ja tuntui että väleissä sai ottaa jopa vähän kiinnikin. Sarjan jälkeen kulmiin kaartaessa Sulo oikein nakkeli niskojaan "kuumumisen" merkkinä. Laukatkin vaihtuivat ongelmitta molempiin suuntiin. Seuraavalle hyppykierrokselle sarjan viimeinen este muuttui okseriksi, mutta edelleen hurautimme sarjan kahteen kertaan ilman epäröintejä. Okserin jälkeen en tosin ehtinyt tarpeeksi nopeasti suoristaa itseäni pystyyn, ja niinpä kenotin kurvit etunojassa ja vähän huonossa tasapainossa.

Sulo oli hypännyt sarjan tähän asti niin innokkaan oloisena, että uskalsin lähteä vielä lopuksi hyppäämään korotetuilla esteillä. Kolmas pysty nousi noin 80 senttiin ja okseri 70 senttiin, joten ei nämä nyt mitään valtavia esteitä kuitenkaan olleet. Viimeisellä hyppykierroksella sarja tultiin putkeen peräti neljä kertaa, joka kierros laukkaa vaihtaen. Ensimmäisellä kerralla sarja ylittyi vielä ihan hyvin, joskin Sulo hieman jarrutti etenkin okseria kohti eli aavistuksenomaista epäröintiä oli ilmassa esteiden noustua. Laukka sujui kuitenkin eteen edelleen niin hyvällä energialla, että ajattelin välien jäävän helposti ahtaiksi ja niinpä suunnitelmani oli lähinnä istua ja odottaa eikä ratsastaa eteen. Tässä kohtaa homma meni sitten metsään, sillä pohkeethan unohtuivat matkasta kokonaan. Toisen kerran sarjalle tullessamme päästiin sisään niin varovaisilla ja pienillä hypyillä että yhden laukan väli jäikin jo vähän pitkäksi. Sulo kuitenkin hyppäsi pystyn, mutta kolautti puomin mukanaan ja okserille tulikin sitten stoppi. Olin siis jättänyt Sulon yksin tilanteessa jossa se jo valmiiksi vähän epäröi, ja siihenpä homma sitten kaatui. Kun päivän ensimmäinen kielto oli otettu niin kaikki muuttuikin heti paljon epävarmemmaksi ja hermostuneemmaksi. Uudella yrityksellä Sulo stoppasi heti innarin jälkeen kolmospystylle, eli nyt en tainnut enää itse olla menossa riittävän tosissani ja jämäkästi esteiden yli. Kolmannella yrityksellä päästiin sentään koko sarja läpi, kun pidin nyt pohkeet oikein napakkana ja ennen esteitä napautin myös kevyesti raipalla lavalle.

Sitten piti sarja selvittää vielä kahteen kertaan. Ensimmäisellä Sulo hyppäsikin, kun kannustin sitä taas joka esteellä pohkeella ja tarvittaessa raipalla. Viimeistä kertaa sarjalle lähestyessä askel ensimmäiselle esteelle ei näyttänyt ihan sopivan, ja epähuomiossa tein perinteisen tuuppaus&sukellus-ratkaisun yrittäessäni välttää miniaskeleen esteen eteen. En ollut yhtään ajatellut Sulon kieltävän heti sarjan ensimmäiselle osalle, sillä tämähän oli noin 30 cm korkea kavaletti. Vaan eipä hevonen tullutkaan mukana, ja niin olin miniesteellä jo aika lähellä sukeltaa kokonaan kaulan yli. Onneksi en kuitenkaan hevosen selästä poistunut, ja vähän jo meinasi naurattaakin kielto ja lähestulkoon tippuminen maahankaivetulle puomille. Sitten vaan äkkiä uusi lähestyminen, ja hyppäsihän se Sulo kun joka ikisen esteen edessä pohje oli mukana enkä sukellellut.

Kyllä harmitti ja ärsytti kun hyvinsujuneen alun jälkeen mentiin kieltoja taas ottamaan ja näin kasvatettiin molempien epävarmuutta. Aika selkeistä virheistä kiellot kuitenkin tulivat, eli joko en ollut pohkeella lähettämässä hyppyyn tai lähdin tämän lisäksi vielä sukeltamaan liikkeen edelle. Moni hevonen kyllä jumppasarjan läpi hyppelisi ihan itsekin ilman jatkuvaa pohkeella rohkaisua, mutta Sulo kysyy joka esteen edessä mennäänkö ja jos en todella selkeästi vastaa KYLLÄ niin sitten ei mennä. Pohjetta ei siis passaa unohtaa vaikka hevonen tuntuisi sujuvan eteen kuinka hyvin. Vaikuttaisi vaan siltä että pohkeen käyttö aivan esteen edessä saa istuntani leviämään ja painon pois jalustimilta, jolloin hypyssä kantapäät pääsee nousemaan ja keikahdan alastulossa eteenpäin. Näin tuntui okserilla käyvän lähes joka kerta. Istunnan kanssa olisi siis tekemistä, jotta paino pysyy siellä missä kuuluu eikä jalat lähde pohjetta käyttäessä nousemaan. Ennen kaikkea tympii se miten paljon teen ihan hölmöjä virheitä, ja se miten kamalan herkästi Sulo niihin nyt reagoi. Seurauksena on hirmuisen epävarma ratsukko, ja epävarmuus tietenkin kasvattaa ratsastajan alttiutta virheisiin sekä hevosen herkkyyttä ottaa niistä nokkiinsa. Hetkittäin sitä saattaa kuvitella että nyt toimii, mutta kun päivän ensimmäinen kielto tulee niin siihen murenee vähäinenkin luottamus ja varmuus.

Epävarmuus johon ei olisi ollut varaa

Sunnuntaipäivän kisailut eivät suinkaan päättyneet aamun koulukarkeloihin, vaan näistä lähdettiin vielä jatkoille ABC:n estekisoihin. Koulurataan keskittyessäni olin hetkeksi unohtanut jännitykseni, mutta pikkuhiljaa se hiipi takaisin mieleen ja vatsanpohjaan. Olin tällä kertaa Sulon ainoa ratsastaja kisoissa, joten pääsin hyppäämään kaksi luokkaa. Tämä oli erittäin hyvä juttu, sillä "pääluokkamme" 70 cm jännitti niin paljon että oli hyvä saada alle lämmittelyksi 50 cm rata. Jännitys kasvoi niin valtavaksi, että lupailin jo itselleni hyppääväni pelkän 50 cm:n ja jättäväni sen jälkeen leikin kesken. Ensimmäisenä piti joka tapauksessa keskittyä selvittämään edes se 50 cm rata, joka sinänsä oli hyvin simppeli ja helppo kuuden esteen pätkä (arvosteluna A.1.0), mutta mukana oli kuitenkin kolme okseria.

Verryttelyaikaa oli äärimmäisen niukasti, sillä ulkona pystyttiin menemään jäisellä kentällä vain alkukäynnit ja sen jälkeen piti maneesin verryttelypäädyssä ehtiä tehdä ravi-, laukka- ja esteverryttely kuuden edeltävän ratsukon aikana, joten olisikohan sitä aikaa ollut kaikkiaan 6-7 minuuttia. Sulo oli todella jännittynyt, ja vähän paniikissa hypeltiin muutama kerta verryttelyalueen miniesteitä. Oma vuoro koitti ennen kuin oli ehditty yhtään rentoutua, ja radalle päästyämme Sulo säpsyili ympäristöä. Ensimmäinen este ylittyi kuitenkin ongelmitta. Toisena esteenä oli jo okseri, jolle lähestyessä Sulo kiemurteli kovasti ja oli selvästi vähän empivällä kannalla. Sain kuitenkin pohkeella kannustettua Sulon esteen yli, ja tämän jälkeen ei enää jarruttelusta ollut tietoakaan vaan vauhti lähti kiihtymään. Seuraavilla esteillä sain lähinnä vain jarrutella, ja esteet 3-5 ylittyivät sujuvasti. Kuudennelle eli viimeiselle esteelle tullessa tarkkaavaisuuteni taisi vähän päästä herpaantumaan, sillä sorruin tyyppivirheeseeni eli estettä kohti tuuppaamiseen samalla etukumaraan kallistuen. Kun kyseessä oli okseri niin Sulohan kielsi välittömästi. Uudella lähestymisellä onnistuin hillitsemään liikkeen edelle menoa, ja varmuuden vuoksi käytin kevyesti raippaa lavalle okseria lähestyessä. Nyt Sulo onneksi rohkaistui menemään esteen yli, joten päästiin sentään hyväksytysti maaliin. Tekemäni selkeä tuuppaus- ja ennakointivirhe tietenkin harmitti, mutta totesin että onneksi tässä on vielä toinen rata edessä ja pääsen virhettäni paikkailemaan.

Ikävä kyllä jännitys ei jäänyt ensimmäiselle radalle, sillä 70 cm rata vaikutti monilta osin aika haastavalta. Mukana oli yhden askeleen sarja (jolla a-osana okseri), trippeli sekä useampi yksittäinen okseri. Päätin kuitenkin uskaltaa lähteä hyppäämään, ja ratsastaa nyt fiksummin ja päättäväisemmin kuin ensimmäisessä luokassa. Verryttelyaikaa oli nyt onneksi vähän reilummin, ja Sulo oli verkassa jo paljon rennomman oloinen. Verryttelyesteet okseri mukaanlukien ylittyivät hyvällä imulla, ja kun Sulo hyppäsi nyt innokkaasti ja epäröimättä niin aloin olla huomattavasti toiveikkaampi radan onnistumisen suhteen.

Radalle päästyämme Sulo jännittyi taas, ja laukkasi pinkeän oloisena mutta hyvin eteen sujuen. Olipahan ainakin riittävä tempo ja eteenpäinpyrkimys, ja ykköseste ylittyikin mukavasti. Kakkosena vastaan tuli se sama okseri jolle edellisessä luokassa kielsimme. En saanut hermojani pidettyä kurissa, vaan okseria lähestyessä aloin taas paniikissa tuupata hevosta eteen ja mennä kaulalle makaamaan. Kieltohan siitä sitten tuli kun en malttanut istua pystyssä ja pysyä esteen edessä Sulon tukena. Toisella yrityksellä mentiin yli kun en lähtenyt yhtä pahasti ennakoimaan, vaan olin hereillä hoputtamassa Suloa pohkeella ja raipalla heti kun tuli pientä epäröintiä. Jatkoimme vauhdikkaasti suoran linjan kolmosesteelle, jolle tuli myös pieni epäröinti mutta pystynä se kuitenkin ylittyi. Seuraava okseri tuli vastaan jo radan neljäntenä esteenä, ja tapahtumaketju oli valittevasti jälleen sama. Oma hätäily, tuuppaus ja kallistuminen eteenpäin esteelle tullessa johtivat Sulon tasajalkastoppiin. Suoritus tyssäsi sitten siihen, mutta ennen radalta poistumista hyppäsimme vielä sallitun yhden esteen, joksi valitsin radan ensimmäisen pystyn.



Harmitti tietenkin suuresti ettei rataa päästy läpi vaan oksereihin liittyvä molemminpuolinen epävarmuus pääsi muodostumaan liian suureksi ongelmaksi. Olin kuitenkin iloinen siitä että pysyin kielloissa kyydissä ja selvisin ehjin nahoin. Videolta katsottuna oksereilla tekemäni virheet ovat aivan ilmiselviä, ja Sulo on taas tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa että se ei tällaisia virheitä anna anteeksi. Jämäkällä ja rauhallisella ratsastuksella Sulo varmaankin olisi okserit hypännyt, mutta kuskin panikointi ja hätäily oli sille liikaa. Sinänsä tietysti lohdullista että Sulon pitäisi kyllä ruveta hyppäämään kunhan saan karsittua virheeni ja maltan olla menemättä lähestymisissä hevosen edelle. Ongelmanahan tässä toki on se, että kun Sulo on epävarma ja kieltoherkkä niin alan jännittää, ja jännittäessäni alan tuupata ja kipristyä esteen edessä etukumaraan. Joka tapauksessa tiedän erittäin hyvin miten minun tulisi esteelle ratsastaa ja mitä virheitä tulisi välttää, joten nyt tarvitaan kovasti treeniä jotta tieto saadaan siirrettyä käytäntöön ja ratsukon välinen luottamus uudestaan kuntoon. Olisihan se tietysti mukavaa ja helppoa jos Sulo ei olisi näin kovin herkkä omille virheilleni vaan hyppäisi rohkeammin ja varmemmin, mutta kun näin ei ole niin ei auta muu kuin opetella ratsastamaan paremmin.

Psykologinen peli jatkuu

Onneksi kävi niin hyvä tuuri että juuri tänä tiistaina oli estetunnin vuoro. Sunnuntaiaamun tapahtumien jälkeen oli ehdottoman välttämätöntä päästä vielä hyppäämään ennen kisoja, ja ylipäänsä oli hyvä juttu etten päässyt hautomaan epäonnistumisia kahta päivää pidempään ennen seuraava hyppykertaa. Täytyy myöntää että nyt jännitti ennen tuntia ihan poikkeuksellisen paljon, mutta onneksi jännitys kuitenkin vähän helpotti samalla kun laitoin Suloa valmiiksi ja kun pääsin ratsaille.

Ratatehtäviä oli vuorossa myös tänään. Mentiin nopeahkot verryttelyt ravissa ja laukassa molempiin suuntiin, ja Sulo vaikutti mielestäni vähemmän pinkeältä kuin viimeksi. Ope totesi että laukka oli sopivan energistä mutta kuitenkin rentoa, vaikkei Sulo oikein kunnolla pyöristymään lähtenytkään. Itse taisin kyllä olla satulassa kuin suolapatsas, ja jännitys näkyi kuinkas muutenkaan kuin etukumarana istuntana. Ensimmäinen verryttelyesteemme oli simppeli pieni pysty, jota hypeltiin vasemmassa laukassa kolme kertaa. Helpotuksekseni Sulo hyppäsi pystyn epäröimättä ja vaikutti jopa ihan imevän esteelle. Oma hermostuneisuuteni näkyi kuitenkin siinä että estettä edeltävässä kaarteessa sorruin hieman tuuppaamaan, ja ylipäänsä ajoin Suloa vähän turhan kiireiseksi. Pohkeet oli nyt ainakin kiinni, ja ehkä Sulo siksi meni niin säpäkästi estettä kohti.

Verryttelyhyppynä otettiin vielä pari kierrosta pienelle n. 50 cm okserille. Nyt Sulo sitten jarrutteli jo monta askelta ennen estettä, ja kun en ollut riittävän nopea pohkeen ja raipan kanssa niin vauhti tyssäsi esteen eteen kielloksi. Näin tuli kielto otettua tällekin päivälle, mutta uusintayrityksellä päästiin okserin yli kun nohitin Suloa pohkeella ja kevyellä raipan kosketuksella lavalle. Sulo otti tilanteesta sen verran painetta että lähti liikaakin kiihdyttämään estettä kohti ja sen jälkeen, mutta eipä ainakaan jarrutellut enää. Seuraava hyppykierros okserille sujuikin jo mutkattomammin vaikka edelleen olisi ratsastukseen kaivattu rentoutta ja rauhallisuutta.

Päivän rataa ehdittiin tulla kaksi kierrosta. Aloitettiin 55 cm korkeudella, joka näytti vielä mukavalta ja sopivalta. Rataan kuului okseri kahdesti ja lisäksi hieman tiukempaa kurvailua. Etenkin tie nelosesteeltä kapealle viitoselle ja viitosen jälkeinen tiukka käännös vasempaan olivat tarkkuutta vaativia kohtia. Aloitimme suorituksen valitettavan hermostuneesti. Kolmella ensimmäisellä esteellä oli epävarmaa haparointia ja epäselvyyttä ponnistuspaikoista, ja en ollut hypyissä kovin hyvin mukana. Neloseste tuli kulman jälkeen turhan nopeasti, ja kun askel ei oikein passannut niin näin sähläävällä ratsastuksella tuli tähän "turha kielto". Ope käski hetkeksi ympyrälle rauhoittamaan menoa ennen kuin saatiin jatkaa. Loppurata sujui onneksi asiallisemmin niin että oltiin Sulon kanssa yhtä mieltä ponnistuspaikoista eikä epäröintejä pahemmin tullut. Laukanvaihdot onnistuivat kaikki, ja niinpä selvitimme kinkkiseltä vaikuttaneen reitin esteillä 4-6 varsin helposti. Sulohan on superketterä kääntymään kunhan sille muistaa kertoa mihin ollaan menossa. Open palaute oli että menomme oli aivan liian hätäilevää, ja tein kuulemma koko ajan vähän liikaa mikä sai sitten Sulon epävarmaksi ja hermostuneeksi.

Toinen ratakierros mentiin 70 cm korkeudella. Edelleen jännitti aika paljon, mutta ope muistutteli ratsastamaan ihan kaikessa rauhassa. Ohjeena oli olla vähän passiivisempi ja "nukuksissa" hevosen selässä (sain luvan vaikka kuorsata) eikä yliratsastaa. Samalla kuitenkin pitäisi olla menossa hevosen kanssa eli pohje ja ohja mukana niin ettei Sulolle tule liian orpo olo. Jostain kummasta onnistuin kuin onnistuinkin kaivamaan sen mitä tarvittiin eli riittävän reippaan ja päättäväisen mutta rauhallisen ja sähläämättömän ratsastuksen. Radan ensimmäisillä esteillä taisi olla vielä pieniä hermoilemisen merkkejä, mutta sen jälkeen homma lähti rullaamaan niin kuin pitääkin. Sulo liikkui mukavasti eteen ja vastasi nopeasti pohkeeseen, joten tuuppaustilanteita ei päässyt syntymään. Otin ponnistuspaikat suosiolla ennemmin hieman lähelle estettä kuin lähdin usuttamaan Suloa kaukaa, ja radan edetessä pääsi tekemiseen syntymään oikeanlaista varmuutta ja fiilistä. Sulo toimi oikein kivasti, ja vaikutti että se oli paljon luottavaisemmin menossa esteiden yli kun en enää itse sählännyt ja panikoinut vaan ratsastin järkevästi. Laukatkin vaihtuivat kuin itsestään. Parilla esteellä (varsinkin okserilla) huomasin sukeltavani hypyn mukana vähän turhan reilusti eteenpäin, mutta ohjaa en heittänyt pois. Kokonaisuutena rata oli kuitenkin juuri sitä mitä piti, eli jännittämisen sijaan keskityin ratsastamaan. Olin hurjan tyytyväinen siihen että sain kaiken jännityksen keskeltä koottua itseni ja laitettua päälle tekemisen meiningin. Kun sain oman henkisen tilan oikealle mallille niin johan Sulokin hyppäsi kuin ei mitään ongelmaa olisi koskaan ollutkaan.

Tunnin päätteeksi kyselin vielä opelta mielipidettä kisakorkeuden suhteen, ja vastaus oli että ei muuta kuin siihen 70 cm:iin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Jos saan kisaradalle pääni kasaan samalla lailla kuin tänään niin 70 cm:n ei pitäisi olla mikään ongelma. Valitettavasti vain odotettavissa on että kisatilanne aiheuttaa lisäjännitystä niin itselleni kuin Sulollekin. Open evästys oli että jos jännittää niin ei muuta kuin rauhoitetaan menoa eikä hätäillä ja häslätä niin kaikki sujuu hyvin. Oma ratkaisuni jännitykseenhän tahtoo olla vauhdin lisääminen, mutta sillä ei tässä tapauksessa saavuteta mitään. Ratsastajan ylimääräinen hosuminen saa Sulon kuvittelemaan että esteissä ja koko tilanteessa on jotain jännittämisen ja pelkäämisen aihetta, joten yliratsastamiseen ei tämän hevosen kanssa passaa sortua. Tänään kyllä sain huomata erittäin selvästi kuinka kaikki on loppuviimeksi lähtöisin ratsastajan mielentilasta, asenteesta sekä "henkisestä tasapainosta" ja hevosen toiminta ja suhtautuminen on heijastusta näistä, ainakin silloin kun kyseessä on Sulon kaltainen herkkä tapaus. Eipä siis muuta kuin opettelemaan kuinka tätä psykologista peliä pelataan.