Villiponilla maastossa

Lauantaiaamupäivällä lähdimme viikonloppumaastoon Annen ja Noran kanssa, ratsunani tietenkin Vake. Koska seuraavana päivänä oli tulossa kisat, oli suunnitelmana kohtuullisen rauhallinen ja voimia säästelevä maasto.

Aloitimme lenkin uutta oikopolkua pitkin, joka vei tallilta pellon poikki suoraan lentokentän reitille. Näin saimme mukavasti minimoitua tietä pitkin kuljettavat pätkät, ja säästyihän siinä aikaakin. Vake vaikutti heti pihasta lähtiessä harvinaisen reippaalta. Ei se yleensä kävele näin joutuisasti! Selvää oli, että nyt on poni virtaisalla tuulella. Kuten osasin odottaa, tähän mielentilaan liittyi myös lisääntynyttä valppautta ja tuijottelua. Varsinaisia säpsymisiä Vake ei harrastanut, mutta kyllä se tuijotteli ojanpohjia paljon tavallista tarkemmin. Tällainen päivä siis tällä kertaa.

Kuljimme puskien läpi ja pellon poikki lentokentän tielle, missä otimme ravia. Vakella oli myös ravissa hyvä imu eteenpäin, ja reipas ravi sai sen rentoutumaan. Ravasimme myös Hangaksentien pätkän, ja näin pääsimme sujuvasti kankaalle. Kankaalla suuntasimme keskiväylälle, jota pitkin oli suunnitelmana laukata noin 600 metrin suora. Vake lähti laukkaan pirteästi, eikä sitä tarvinnut ainakaan eteenpäin pyytää. Sujuvasti alkanut laukkapätkämme kuitenkin keskeytyi pian, kun Pave keksi omia kuvioitaan. Pysähdyimme rauhoittamaan tilanteen, vaihdoimme järjestyksen ja laukkasimme vähän rauhallisempaa vauhtia vielä suoran loppuun. Vakella olisi ollut menohaluja, ja se olisi varmasti mielellään laukannut myös pidemmälti ja kovempaa. Tänään oli tyytyminen tähän, sillä säästeltiin virtaa myös kisoja varten.

Laukkojen jälkeen taitoimme vielä matkaa reippaassa ravissa. Tässähän kävikin sitten hassusti, kun Vake-vintiö pääsi yllättämään. Ylimääräinen virta purkautui jonkin asian säikähtämiseen tai "säikähtämiseen", ja Vake hypähti yhtäkkiä pään alas kiskaisten sivuun polulta. Mahdollisesti siinä tuli vähän pukkiakin, ja kovin helposti irtosin satulasta ponin hävitessä sivuoikealle. Laskeuduin pehmeän hallitusti ohjat kädessä niin, että tuskin huomasinkaan koskettaneeni maata, ja olin saman tien jaloillani Vaken seisoessa vieressä. Edellä ravaavat Anne ja Nora eivät luultavasti olisi huomanneet mitään, jos olisin hypännyt äkkiä takaisin kyytiin ja karauttanut perään, mutta oli tietysti parasta pyytää kaverit pysähtymään ja odottamaan. Olipahan hölmö keikahdus, harmiton ja hassu toki, mutta ei sieltä satulasta nyt ihan näin helposti pitäisi irrota.

Loppumatka sujui rauhallisissa merkeissä vesipolun kautta kävellen. Nora ja Hemppa lähtivät vielä ylimääräiselle laukkakierrokselle, joten palasimme Annen kanssa kahdestaan tallille päin, ja tiellä Vake sai ottaa vetohevosen vastuun. Nyt poni käyttäytyi taas oikein mallikelpoisesti. Onhan se kiva, että Vakella on energiaa. Ensi viikolla lienee syytä viedä se kunnon laukkamaastoon, ja täytyy toivoa, että samanlaista energiaa saisi kanavoitua myös kentällä työskentelyyn.

Sujuvaa menoa ja ponimetkuja

Sunnuntaina lähdimme kolmen ratsukon edustuksella Ankkurilahden Ratsastajien 1-tason estekisoihin. Minulla oli aivan harvinaisen hyvä mieli heti aamusta alkaen, sillä ei juurikaan jännittänyt vaan oli tosi kivaa lähteä kisoihin maailman parhaan Vaken kanssa. Aurinkokin paistoi ja oli lähes hellettä. Luokat olivat turvallisen helpot, eli verryttelyksi alle 70 cm arvostelulla A.1.0 ja pääluokkana tuttu 80 cm arvostelulla 367.2. Päivä sujuikin meidän poppooltamme loistavasti ja käsikirjoituksen mukaan lukuun ottamatta Vaken kanssa radalla sattunutta... kömmähdystä.

Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen kisojen alkua, ja minulla oli odotteluaikaakin runsaasti kun en ratsastanut ensimmäisessä luokassa. Ehdin kävellä Vaken kanssa hyvin, ja verryttelin sitä ravissa maneesissa. Maneesissa oli mukava ratsastaa, sillä siellä oli suojaa auringon kuumalta paahteelta. Vake tuntui jo ravissa oikein hyvältä, ja ravasi mukavasti eteenpäin pehmeästi tuntumalla. Hyppyverryttely tapahtui pienellä ulkokentällä, ja käväisin tässä ottamassa pari pikkuista hyppyä jo ennen rataan tutustumista. Verryttelykentän pohja oli vähän ikävä sekä pehmeytensä että pölyävyytensä takia, ja Vake reagoi tällä alustalla pölyyn aika runsaalla pään heiluttelulla, vaikka nenäverkkokin oli käytössä. Ehdin olla tästä hieman huolissani, mutta levottomuus rajoittui onneksi ainoastaan verryttelykentälle. Kävin kävelemässä radan nopeasti läpi. Odotetusti rata oli oikein simppeli, esteet pieniä ja tehtävät helppoja. Ehdin ottaa vielä pari hyppyä, ja sitten mentiin jo portille odottamaan, sillä lähtövuoro oli luokan kolmantena.

70 sentin ratapiirros.

Vake lähti radalla liikkeelle ihan mukavassa laukassa, tosin se tuntui aavistuksen jännittyneeltä sillä tavalla kuin se usein vieraassa paikassa ensimmäisellä radalla tuntuu. Tämä ei varsinaisesti näy ulospäin, mutta laukka etenee vielä paremmin sitten, kun Vake ei tällä tavalla vierasta. Nytkin toki oli ihan asiallinen energia, eikä eteenpäin tarvinnut puskea. Laukka vei hyvässä rytmissä esteitä kohti ja paikat löytyivät kivasti. Ensimmäisen esteen jälkeen muistuttelin itseäni vielä rentoutumaan ja nauttimaan menosta. Kolmosesteelle oli vähän lyhyempi lähestyminen päädystä, ja sille olisi voinut suoristaa vielä paremmin. Pitkän suoran linjan kolmoselta neloselle Vake laukkasi oikein pontevasti ottaen 32 metrin etäisyydelle 9 askelta. Neloseste ylittyi komealla loikalla, jonka jälkeen en ollut tarpeeksi skarppina, vaan tiukanpuoleinen kaarre seuraavalle esteelle meni turhan pitkäksi. Tämä kaarre oli radan ainoa selvä kauneusvirhe, ja viitosesteelle tulikin sitten töpöaskel. Viimeinen pitkä linja kuutoselta seiskalle meni mukavan reippaasti, ja rata oli päätöksessä. Odotettu tulos eli helppo nolla ja meno tuntui varsin kivalta, eli olin tyytyväinen.

Vake sai ansatuisti huokaista hetken aikaa, ja kävin opettelemassa seuraavan luokan radan. Luokkamme loputtua oli ohjelmassa palkintojenjako, jossa kävin jalkaisin hakemassa punavalkoisen ruusukkeen, ja sitten seurasi rataan tutustuminen. Kasikympin radassa olikin jo hieman enemmän mietittävää, vaikka helppo rata oli sekin. Sarjalla molemmat osat olivat pystyjä, mikä tietysti oli meille ihanteellista. Suunnittelin toiseen vaiheeseen pari lyhyempää tietä, mutta ajattelin ratsastaa ensisijaisesti siistiä ja sujuvaa nollaa ilman suuria riskejä. Rataan tutustumisen jälkeen oli vajaa kymmenen minuuttia verryttelyaikaa, mikä oli tässä vaiheessa juuri sopivasti. Herättelin Vaken taas tauon jälkeen liikkelle, ja otimme pari hyppyä. Vake oli edelleen kivan reipas, mutta alkoi aina porttia ohittaessa vähän kysellä, että eikö tälle päivälle jo riittäisi.

80 sentin ratapiirros.

Oma vuoro tuli juuri sopivasti pikaverryttelyn jälkeen. Vake lähti radalla etenemään todella hyvässä laukassa, ja sillä oli aivan mainio imu eteenpäin. Sitähän sai suorastaan pidätellä! Ykkös- ja kakkosesteenä oli nyt jo edelliseltä radalta tuttu 32 metrin suora linja. Hieman vaikea aloituskaarre onnistui nappiin, ja linjalle saatiin oikein hyvät hypyt. Taas mentiin yhdeksällä laukalla, ja Vake ponnisti okserille oikein liioitellun korkean hypyn silkasta hyppäämisen ilosta. Edelliseltä radalta opikseni ottaneena olin tämän esteen jälkeen valppaampi ja aloin kääntää tiukahkoa kurvia kolmosteelle ajoissa. Nyt tämä kaarre onnistui mukavasti, laukan imu säilyi ja kolmosellekin tuli sujuva hyppy. Neloselle oli pidempi matka, ja fiilistelin kerrassaan hienolta tuntuvaa laukkaa. Neloselle päästiin edelleen hyvässä rytmissä ja taas tuli nappihyppy. Tästä oli kehkeytymässä aivan todella hieno rata!

Seuraavana edessä odotti sarja, joten ratsastin suunnitelman mukaisesti oikomatta ja pitkän sujuvan tien päädyn kautta. Raippa oli oikeassa eli sisäkädessä, sillä ajattelin sen olevan sarjalla sekä sen jälkeisellä erikoisesteellä hyödyllisempi tällä puolella. Laukkasimme katsomopäädyn ohi ja vasemmalla puolella oli sisääntuloportti. Olin onnellisen pahaa-aavistamaton, enkä ehtinyt reagoida Vaken hienoiseen ennakkovaroitukseen. Samassa Vake vetäisi pään alas, jarrutti ja koukkasi nopean suunnanmuutoksen portille päin. Menetin tasapainon suunnan vaihtuessa vauhdista näin äkkiä, ja vaikka Vake pysähtyi, niin en pystynyt enää kampeamaan itseäni takaisin satulaan. Pakko oli antaa periksi ja laskeutua kaulasta kiinni pitäen maahan. Hetki meni tajutessa asian laita, ja kun ymmärsin, että meidän upeasti alkanut ratamme päättyi tähän, niin seuraavaksi harmitti kamalasti. Voi ei!

Pahin angstimieliala onneksi lieveni kun sain hetken miettiä asiaa ihan omassa rauhassa, mutta niin harmittava sattumus tämä kyllä oli, että jäihän se vaivaamaan. Voi miksi, miksi en ollut varovainen ja ottanut raippaa ulkokäteen? Vake ei pitkään aikaan ole tehnyt tätä temppua, mutta ei siihen näköjään kannata täysin luottaa. Varsinkin kun juuri oikea laukka on se, mistä Vake tämän yleensä tekee. Olisiko Vaken yllätysmuuvissa voinut/pitänyt pysyä kyydissä? Olisi, mutta nyt tulin liian pahasti yllätetyksi. Erityisen harmillista oli se, että meno oli todellakin tuntunut aivan poikkeuksellisen sujuvalta ja tästä olisi tullut hieno rata. Vaan niinhän se menee, että Vaken reippaus kulkee käsi kädessä pienten omien metkujen kanssa, eli poni on parhaimmillaan ollessaan vähän pöhkö. Parempi näin, kuin laiskana laahustajana, mutta sitten pitää vaan kuskin olla skarpimpi. Vake on viime aikoina alkanut laukata ja hypätä paljon aiempaa topakammin, joten on vähän paradoksaalista, että nyt kun poni kulkee paremmin kuin koskaan niin kisoissa on alkanut tulla enemmän virheitä. Tänään kyllä meno tuntui niin makealta, että motivaatio hypätä Vakella vain kasvoi. Olkoon vaan, että luokissa ei pääse ylöspäin, mutta kun Vakesta on viimein löytynyt kunnon kisaponiasetukset niin todellakin puhkun intoa hypätä sillä näitä meille sopivan kokoisia luokkia. Onneksi heti viikon päästä on seuraavat kotikisat, joten pääsen ottamaan tarpeellisen revanssin ihan pian. Jospa tämä harmitus sitten hälvenee ja Vaken porttitemppu muuttuu ennen pitkää pelkästään hassuksi ja huvittavaksi kisamuistoksi.

Pakkaspäivän pomppumaasto

Lauantaina oli kaunis aurinkoinen pakkaspäivä ja mentiin maastoon. Olihan se jo aikakin päästä Vaken kanssa taas maastoilemaan, mutta kyllä vähän jännittikin kun poni oli torstaina ollut niin kovin virtaisa ja nyt lähdettiin kirpeässä kelissä vapaapäivän jälkeen maastoon. Vake olikin alkumatkan aika jännittyneen oloinen, ja käveli huomattavasti energisemmällä askeleella kuin tavallisesti. Ei siis tarvinnut lainkaan hoputella sitä pysymään muiden perässä. Tiellä ravatessa Vake oli kuitenkin jo paljon rennomman oloinen, ja aloin rentoutua itsekin.

Suuntasimme tutulle kankaalle, missä matkaa taitettiin ensin ravissa. Vake ei ollut ainoa ylimääräistä virtaa omaava ratsu tänään, vaan edessämme menevä poni sai yhtäkkiä pienen pomppukohtauksen. Vake otti tästä kipinän, ja alkoi samantien pomppia sekin. En tiedä millaisen loikan se teki, mutta samassa huomasin jo meneväni ponin korvia kohti. Nopealla refleksillä ehdin tarttua kaulasta kiinni, ja vaikka kaikki tapahtui kovin nopeasti tulin maahan nätisti jaloilleni ponista kiinni pitäen. Jo neljäs jaloilleen laskeutuminen tänä vuonna! Ei muuta kuin takaisin kyytiin, ja melkein saman tien otettiinkin jo laukkaa. Hyvä niin, etten ehtinyt jäädä pidemmäksi aikaa tapahtumaa hautomaan. Jännitin silti sitä millaiset alkupomput Vake ottaisi laukkaan lähtiessä. Vaihdoimme järjestystä niin että nyt olimme Annen ja Jetin perässä, ja nostin laukan kun Jetti vielä edellä ravasi. Näin ei lähdöstä tullut liian lentävää. Laukassa Vakella oli kyllä menohaluja, ja varsinkin aluksi sain pitää ohjat kunnolla kädessä jottei se lähtenyt rynnimään tai vetämään päätä alas. Laukkapätkä sujui kuitenkin ilman suurempia välikohtauksia, ja varmasti teki Vakelle hyvää päästä tällä lailla irrottelemaan.

Loppumatka mentiin ravissa ja käynnissä, ja niin minä kuin Vakekin olimme jo rennommalla mielellä. Silti Vakella oli askeleessa vetävyyttä ihan eri malliin kuin olen tottunut. Ihan kiva että poni on virkistynyt, mutta takapään ei tarvitsisi olla ihan näin kevyt. Kaipa tämä tästä taas tasoittuu, ja ehkä tulen myöhemmin vielä kaipaamaan tätä energiaa jos Vakelle tulee taas laiskempi kausi.

Kompastuminen, lamaannus ja keskittymisen palautus

Keskiviikon tunnilla mentiin koulua, ja oli ihan hyvä että sain ratsukseni Peran ja pääsin näin ollen hakemaan siihen tuntumaa vielä kisapäivän aattona. Pera jatkoi suoraan edelliseltä tunnilta, mutta siitä huolimatta sen piti taas alkutunnista tuijotella kentän ulkopuolelle niin ettei huomio ollut ratsastajassa läheskään niin hyvin kuin olisin toivonut. Ohjelma oli tänään melko samankaltainen kuin sunnuntaina, eli verryteltiin laukassa ja sen jälkeen koottiin ja pidennettiin askelta niin käynnissä kuin ravissakin.

Aivan alkajaisiksi taivuteltiin hevosia hetken aikaa käynnissä ja haettiin rentoutta ja pyöreyttä. Pera oli aika nihkeä reagoimaan pohkeeseen, joten sorruin aivan liialliseen puskemiseen. Raipasta Pera hypähti vähän eteenpäin mutta hyytyi heti uudestaan. Kun käynnin aktiivisuus oli näin huonoa niin muotokin oli tietysti kamalan epätasainen. Siirryttiin pian oikeaan laukkaan, jossa meno oli edelleen kovin lötköä eikä ihan kunnolla pyöreää. Suoruuden kanssa oli tavanomaiset ongelmat, eli kaula lähti ylitaipumaan oikealle. Ohjeena oli asettaa välillä ulos, suoristaa ja asettaa taas kevyesti sisään. Vasta-asetus olikin aina hetkellinen apu etuosan suoristamiseen. Istunta ja vakaa tuntuma olivat kuitenkin pahasti hukassa, ja laukka tuntui taas kovasti keikuttavan satulassa eteenpäin merkkinä siitä ettei takaosa todellakaan ollut alla.

Vasen laukka lähti heti sujumaan oikeaa paremmin. Eteenpäinpyrkimys oli tähän suuntaan paljon parempi, ja laukka tuntui nyt lähtevän takaosasta tuntumaa kohti. Etuosa vaikutti ihan kohtuullisen ryhdikkäältä. Ehdin juuri ajatella että kylläpäs laukka tuntuu aika kivalta, kun tulimme pääty-ympyrältä kulmaan ja jostain tuntemattomasta syystä (kenties pehmeä kohta kentässä ja/tai matalalta suoraan silmiä kohti häikäisevä aurinko?) Pera yhtäkkiä kompastui ja etuosa hävisi altani täysin. Luulen että Pera kävi ihan polvillaan asti, mutta kohtalaisen hyvän tasapainon omaavana hevosena se ei onneksi mennyt kokonaan nurin vaan sai räpiköityä itsensä ajoissa ylös. Niin paha tämä kompurointi oli että lensin saman tien satulasta eteenpäin. Apinarefleksi oli sen verran nopea että tarrasin rystyset valkeina hevosen kaulaan, ja kun Pera sai keulansa nopeasti nostettua laskeuduin siitä tukea pitäen jalat edellä maata kohti. Onneksi Pera myös pysähtyi eikä juossut ylitseni, ja niinpä tosiaan päädyin kätevästi jaloilleni. Kaikki tapahtui tosi nopeasti mutta onneksi ei käynyt kuinkaan. Jaloilleen putoaminen näyttäisi olevan muodostumassa suorastaan tavaksi.

Kiipesin takaisin selkään ja jatkoimme vasemmassa laukassa. Kompurointivälikohtaus sai minulta sen verran pasmat sekaisin etten osannut enää yhtään keskittyä laukan ratsastamiseen, ja olin aika varovaisella mielellä liikkeellä etenkin siinä päädyssä missä kompastuminen äsken tapahtui. Kun kuski oli tällä lailla tolaltaan niin eihän laukasta tullut oikein mitään. Ehdinkin jo harmitella että meneekö tässä koko tunti pieleen sen takia etten pienen tapaturman jälkeen saa kasattua ajatuksiani. Mielessä alkoi pyöriä myös huomiset kisat ja Peran mahdollinen kompurointi kisaradalla silloin kun mennään vähän kovemmalla vauhdilla kaarteeseen tai tullaan esteelle pehmeällä pohjalla.

Lopputunti jatkettiin ratsastaen käynnissä ja harjoitusravissa päätyvolteilla liikettä kooten ja pitkillä sivuilla askelta venyttäen. Käynnissä työskennellessä ajatukseni jatkoivat harhailuaan ja Pera jatkoi tahmailua. Käynnissä ei ollut lainkaan sellaista jäntevyyttä kuin pitäisi, ja puskin liikaa ja nypläsin kädellä. Kokoamisesta ei aktiivisuuden puutteen vuoksi tullut oikein mitään, mutta saatiin tehtyä sentään pari siedettävää keskikäyntiin venytystä. Ohjeena oli että pitkän sivun alussa ratsastetaan ensin askelta pidemmäksi, ja vasta kun askel venyy niin annetaan ylälinjan myös venyä. Usein kuitenkin vähän hätäilin ylälinjan venytyksen kanssa ja heitin ohjaa pois niin että tuntuma pääsi katoamaan.

Huonon alkutunnin jälkeen työskentely ravissa lähti kuitenkin sujumaan aivan yllättävän hyvin. Lakkasin puskemasta pohkeella ja nypläämästä kädellä, eli Pera sai olla enemmän rauhassa. Kiinnitin huomiota siihen että kyynärpäissä pysyisi kulma ja käsi rentona ja pehmeänä. Tätä kautta löytyi hyvä tasainen tuntuma, ja Peran muoto tuli tasaisen pyöreäksi. Tahtikin säilyi tasaisena kun en koko ajan säätänyt jotain ylimääräistä, ja ravi oli todella pehmeää ja helppoa istua. Takajalkoja sai välillä vähän aktivoida mutta hevonen liikkui kuitenkin ihan itse. Etuosa oli vielä hieman raskaan oloinen, ja ope toivoi volteilla muotoa hieman lyhyemmäksi. Pitkälle sivulle tullessa ohjeena oli taas säilyttää riittävän lyhyt raami edestä eikä heittää ohjaa pois ja päästää hevosta valahtamaan pitkäksi. Keskiravi tuntuikin selkeästi paremmalta silloin kun säilytin saman tuntuman ja etuosan tarpeeksi lyhyenä ja ryhdikkäänä. Tahti säilyi ravin sisäisissä siirtymisissä hyvin, ja ope kehui että venytys oli oikein riittävä vaikka itsestäni keskiravi tuntui melko vaatimattomalta. Parempi kuitenkin tällainen tahdikas ja rento mutta vähän maltillisempi keskiravi kuin posottaminen sata lasissa niin että koko paketti leviää.

Tunnin lopuksi ope kehui että Pera liikkui ravissa oikein kivasti, ja olin ehdottomasti samaa mieltä. Harvemmin on tainnut Peran kanssa ravityöskentelymme onnistua näin hyvin, ja ravihan on Peralla ehdottomasti heikoin askellaji. Kuulemma etujalan liikekin lähti ravissa mukavan letkeästi venymään, mikä ei aina ole Peralla itsestäänselvyys. Kun lopputunti sujui näin kivasti niin lopulta jäikin ihan hyvä mieli koko tunnista, vaikka alku olikin kompurointia niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin. Hyvä että sain lopulta oman keskittymiseni palautettua sekä työnnettyä kompastumisen ja putoamisen aiheuttaman lamautumisen taka-alalle.

Superjännittynyttä säpsyilyä

Vuorossa oli kevään ensimmäinen ulkona ratsastettava estetunti Sulon kanssa. Pitkän maneesikauden jälkeen tämä oli hevosille vasta toinen tunti ulkona. Sää sattui ikävä kyllä olemaan kovin tuulinen, ja ilmeisesti tämä sai hevoset sähköistymään ja jännittymään heti ensi minuutista alkaen. Hieman jopa arvelutti nousta satulaan kun Sulo pälyili ja kuulosteli ympäristön tapahtumia pää ja häntä pystyssä, eivätkä laumatoverit vaikuttaneet olevan juuri sen rauhallisemmassa mielentilassa. Kyytiin kuitenkin kiipesin, ja lähdimme hyvin jännittyneenä kiertämään kenttää ympäri. Estevaraston nurkilla oli Sulon mielestä aivan erityisen epäilyttävää, ja tästä kohdasta ei ensin meinattu päästä ollenkaan ohi. Sulo oli hyvin pingottunut ja koko ajan valmiina säntäämään karkuun, ja ehdin miettiä voisiko tästä tunnista tulla muuta kuin katastrofi. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että annoin jännityksen tarttua myös itseeni (ja tokihan sitä jännitystä oli näin estetunnin alussa jo muutenkin ihan tarpeeksi). Oma pulssi oli jo alkukäynneissä varmaan 150, enkä tietysti mitenkään saanut itseäni käskettyä rauhalliseksi vaikka kuinka tiesin että ainoa ratkaisu tilanteeseen olisi olla pelokkaalle hevoselle jämäkkä ja rauhallinen kumppani.

Lähdettiin ravailemaan ihan yhtä jännittyneissä tunnelmissa ja kentän ympäristöä pälyillen. Sulo vaikutti melko kuurolta avuille, sillä sen keskittyminen oli aivan muualla. Ravi jäi varovaiseksi hiippailuksi selkä niin jännittyneenä alhaalla kuin ikinä voi olla. Yritykseni saada Sulon huomio itseeni käsittivät lähinnä epämääräistä ja päämäärätöntä ohjilla nyppimistä ja pohkeilla jumputusta, ja aina hevosen harkitessa pelottaviin asioihin reagoimista tarrauduin paniikissa ohjiin. Ope kehotti vaan ratsastamaan topakasti ja taivuttelemaan hevosia kuulolle, mutta taivutteluyritykseni eivät paljon Suloa rauhoittaneet. Laukassa pingotus jatkui, ja Sulo laukkasi viulunkielenä lyhyellä askeleella ylöspäin. Nyt oli ainakin sellaista lyhyttä ja ärhäkkää laukkaa missä periaatteessa olisi helppo lähestyä esteelle jos vaan hevonen olisi myös avuille kuulolla. Alettiin hypellä laajalla kaarevalla tiellä pientä kavalettia, ja olikin ehkä hyvä että niin hevosen kuin ratsastajankin huomiota saatiin edes hetkellisesti pois ympäristöstä ja jännittämisestä. Kavaletti ylittyi ihan nätisti molempiin suuntiin, ja pikkuhiljaa Sulo alkoi hieman kuunnella pohjettakin niin että se oli helppo tuoda hyvään ponnistuspaikkaan lyhyessä vieterilaukassa.

Hevosten ja ratsastajien mielentilan ollessa tänään näin haastava pidettiin estetehtävät järkevästi hyvin helppoina ja hyvin matalina. Minulle ja Sulolle ei tainnut yksikään este nousta tunnin aikana edes 50 senttiin, eli mentiin ihan kavalettikorkeuksilla. Päivän tehtävät käsittivät kolme eri mittaista suoraa linjaa, jotka hypeltiin ensin yksittäisinä. Ensimmäisellä linjalla oli "erikoisesteenä" aaltolankku, toisella pienet muuripalikat maassa ja kolmannella okseri. Ensin tultiin 17 metrin linja aaltolankulta ristikolle, tavoitteena noin viisi laukkaa. Sulo laukkasi edelleen aika lailla paikallaan, joten otimme peräti kuusi askelta. Pääasia mielestäni kuitenkin oli että yli mentiin. Pienet hidastukset tuli esteiden edessä, mutta näin pikkuruisista esteistä päästiin yli ilman varsinaisia kieltoaikeita. Seuraavana hypättävän muuripala-ristikko-linjan selvitimme myös, taisipa tulla halutut kuusi askeltakin. Onneksi Sulo ei muulta hermoilultaan ehtinyt kiinnittää esteiden erikoistehosteisiin huomiota. Viimeisenä linjana hypättiin ristikon ja okserin 21 m väli. Päätin ottaa tähän seitsemän askelta, sillä edelliskerralta muistin että 21 metriin saatiin seitsemällä askeleella asiallisempi suoritus kuin kuudella eteen tuupaten. Sulo vähän laski päätä okserille tullessa ja jarrutti, jolloin heitin ohjaa pois ja heittäydyin liikkeen edelle. Olin ihan varma että nyt tuli stoppi, sillä nämä virheet saavat Sulon kieltämään jokseenkin aina. Vaan tällä kertaa ei kieltoa tullutkaan, ja Sulo loikkasi kiltisti miniokserin yli. Tässä vaiheessa aloin ajatella että saatan sittenkin selvitä tunnista hengissä.

Toisten ratsukoiden suorittaessa omia vuorojaan yritin rentouttaa Suloa työskentelemällä kevyessä ravissa. Sulon huomio oli kuitenkin vielä liikaa ulkomaailman jännittävissä asioissa, ja lyhyellä sivulla uralla ravatessamme se teki yhtäkkiä supernopean sivuloikan säikähtäessään jotain määrittelemätöntä asiaa. En ollut riittävän varautunut näin nopeaan yllätysliikkeeseen, vaan keikahdin pois tasapainosta ja satulasta. Onneksi omatkin refleksini olivat sen verran nopeat että tarrasin välittömästi kiinni hevosen kaulaan ja tulin jälleen alas nätisti jaloilleni hevosesta kiinni pidellen. Sulokaan ei mihinkään kauemmas lähtenyt sinkoamaan, vaan loikan jälkeen pysähtyi ja jäi viereeni. Näin sitä oli taas salamannopeasti jalkauduttu ratsun selästä ennen kuin ehdin edes tajuta mitä tapahtui. Ope punttasi takaisin selkään ja sitten jatkettiin hommia.

Kaikki kolme suoraa linjaa hypättiin vielä yhteen putkeen kuuden miniesteen tehtävänä. Tarkoituksena oli ratsastaa välit niin että 21 m väliin tuli yksi askel enemmän kuin 19 m väliin, johon puolestaan taas yksi askel enemmän kuin 17 m väliin. Kaiken panikointini keskeltä en hirveän monta ajatusta uhrannut askelmäärille, ja niinpä en koko tunnin aikana tullut ajatelleeksikaan että 17 m väli viidellä askeleella ei tietenkään tarkoita yhtä lyhyttä laukkaa kuin 21 m väli seitsemällä askeleella. Tällainen hoksaamattomuus kielii kyllä siitä että aivotoiminta oli pelon ja jännityksen vuoksi täysin jäissä. Ajatuksenani oli vain ratsastaa kaikki linjat lyhyttä ja hallittua laukkaa. Ekalla hyppykierroksella askelmääriksi tulikin sitten 7-6-6, eli 17 metrin linjalla en päästänyt laukkaa tarpeeksi eteen ja ängettiin mukaan kuudes miniaskel. 19 metrissäkin jäätiin kuudella hieman kauas niin että sorruin hurjaan tuuppaukseen viimeisellä askeleella. Hypättiin vielä toinen kierros, ja nyt aloitimme 21 metrin linjalla vahingossa kuudella askeleella. Täytyy myöntää etten pahemmin edes laskenut askeleita, ja okserin edessä tuntui vaan paremmalta ajatukselta hyppyyttää kauempaa kuin ottaa vielä miniaskel. 17 metriäkin meni kuudella kun pidin laukkaa liian pienenä, ja näin ollen hyppäsimme siis samalla kuudella askeleella kaikki erimittaiset linjat. Tästähän tuli kyllä noottia, ja saimme sakkokierroksen 21 metrin linjalle. Nyt sain tsempattua mukaan seitsemännenkin askeleen, mutta selvästikin kuusi olisi ollut tähän väliin sujuvampi ratkaisu. Sulon laukka ulkona oli siis automaattisesti hieman isompaa kuin maneesissa hypätessä.

Loppuverryttelyssä kuvittelin Sulon olevan jo hitusen tyynemmässä mielentilassa, mutta sain tuta että vieläkin se oli virittäytynyt reagoimaan kaikkeen vähänkään epäilyttävään. Läheltä piti etten tullut alas jo toisenkin kerran kun heppa teki nopean sivuloikan. Loppukäynnit taluttelin suosiolla maasta käsin, ja Sulo oli vieläkin jännittynyt ja lentoon lähdössä vaikka itse olinkin tunnin päätyttyä jo levollisessa mielentilassa.

Masentavintahan tässä oli huomata kuinka korttitalo sortuu jo ihan kotikentälläkin, ja pelko ottaa vallan ratsukon molemmista osapuolista. Turha varmaan haaveilla että Sulon kanssa alettaisiin kisoissa kiertää, kun jo kotikulmillakin voi touhu mennä tällaiseksi. Tänään todella pelotti hevosen selässä, eikä pelko nyt oikeastaan liittynyt esteisiin. Itse asiassa päivän "rennoimmat" hetket koettiin estetehtävien aikana, kun molempien oli pakko hieman keskittyä muuhunkin kuin seuraavan säikähdyksen kohteeseen. En vaan ihan ymmärrä mikä sai Sulon ja osittain muutkin hevoset tänään näin pois tolaltaan. Jännityksen keskellä olin havaitsevinani Sulon mahdollisesti hyppäävän ulkona paremmin kuin maneesissa, sillä monelle esteelle tuli oman paniikkini vuoksi tyypillisiä "ohjat pois ja istunnalla tuuppaus" -tilanteita jotka ovat ollet varmoja kiellon paikkoja. Nyt Sulo hyppäsi myös näistä tilanteista, ja vaikuttipa jopa lähtevän hyppyihin mielellään vähän kauempaa kuin pyrkivän varovaisella miniaskeleella aivan juureen. Tietenkin esteet olivat nyt aivan maahankaivetun pieniä ja siksi ei liian rohkeita johtopäätöksiä kannata Sulon hyppyvarmuudesta vetää, mutta joka tapauksessa ehkä ainoa positiivinen asia tänään oli se ettei kielletty kertaakaan. Tulipa vaan mietittyä miljoonannen kerran että onko minusta Sulon kaltaisen hevosen ratsastajaksi. Jospa kuitenkin tilanne rauhoittuisi kun Sulo taas tottuu ulkona menoon, ja toivoa sopii että homma alkaisi sujua edes puoliksi niin mukavasti kuin viime kesänä ulkona hypätessä. On hyvin masentavaa ajatella miten paljon takapakkia on otettu viime kesän lopulta jolloin hyppäsimme tällä samalla kentällä kasikympin tehtäviä silmät loistaen.

Ylikierroksilla

Tiistaina oli tällä kertaa estetunnin vuoro, ja etukäteen jännitti ihan käsittämättömän paljon. Kaksi ja puoli viikkoa ehti vierähtää edellisestä hyppykerrasta Sulon kanssa, ja silloin oli vauhtia ja jännitystä sen verran että nyt mietitytti mitä tällä kertaa mahtaisi olla luvassa. Sulo oli viettänyt oikein kunnon pääsiäisloman, eli ollut vapaalla peräti viisi edeltävää päivää. Yleensä Sulolla on kuulemma taipumusta olla vapaiden jälkeen vähän unelias ja laiska, ja nimenomaan uneliaalta meno vaikuttikin vielä alkuverryttelyjen ajan. Takajalat eivät olleet ihan kunnolla töissä ja reagointi oli hitaammanpuoleista. Laukkaverryttelyn aikana ylitettiin pari kertaa pikkuruinen pystyeste. Sulo laukkasi esteen yli vähän laiskan oloisesti mutta varsinaisesti jarruttelematta. Tässä vaiheessa epäilin mahtaisiko tänään tulla esteillä ongelmia puutteellisen energian vuoksi, mutta aika pian selvisi että ongelmat olivat pikemminkin päinvastaisia.

Tehtävä 1

Tänään ratsastettiin kääntämistehtäviä lähestyen esteille niin ympyröillä kuin volteillakin (yritin epätoivoisesti piirrellä jonkinlaiset havainnolliset esitykset kuvioista). Ehdittiin hypätä mukavasti monta kierrosta tehtävän kolmea eri variaatiota niin oikeasta kuin vasemmastakin laukasta. Aloitettiin aivan pienillä esteillä, ja parin ensimmäisen kierroksen jälkeen tehtävän aloittava ja päättävä este nousivat noin 60-senttisiksi. Pienemmällä voltilla hypättävät kaksi estettä pysyivät turvallisesti aivan minikorkeudella koko tunnin ajan. Ensimmäisen tehtävän pikkuesteillä suoritimme Sulon kanssa sujuvasti ja helposti. Silti itselläni oli pieni tutina ja paniikki päällä, ja huomasin että Sulolla alkoivat kierrokset nousta niin että energiaa oli laukassa melkein liikaakin. Kohta ope sai jo toppuutella kaahaamasta. Sulo hyppäsi pikkuesteet kuitenkin kuuliaisesti juuri siitä paikasta mihin sen toin, eli päätökseni mukaisesti joko kauempaa tai läheltä.

Tehtävä 2

Kakkosvariaatio tehtävästä oli viiden esteen pätkä, jossa mukaan tuli tiukempaa kääntämistä voltilla. Edelleen hosuin itse liikaa, ja esteiden jälkeen jäin keikkumaan etukenoon irti satulasta niin että kääntäminen voltilla vaikeutui. Ope huutelikin ryhtiä heti esteen jälkeen, ja myös katse olisi saanut kääntyä seuraavalle esteelle huomattavasti nopeammin. Ketterä Sulo toki kääntyi hyvin, mitä nyt välillä vähän sudittiin kurveissa, ja pienet esteet ylittyivät huonommistakin paikoista. Sulo tuntui kuumuvan kuumumistaan, ja eteenpäin ei ainakaan tarvinnut patistella vaan pikemminkin sai olla tarkkana että hevonen tuli esteen jälkeen kontrolliin.

Tehtävä 3

Kuviota vaikeutettiin vielä kolmannelle tasolle, eli voltin sijaan ratsastettiinkin volttikahdeksikko ja näin ollen mukaan tuli pari laukanvaihtoakin. Oltiin edelleen henkisesti ylikierroksilla niin minä kuin Sulokin, ja tämän seurauksena tehtävän aloittavalla 60 cm esteellä kävi pieni työtapaturma ponnistuspaikan jäädessä epäselväksi. Sulo hyppäsi kuin hyppäsikin tällaisesta tilanteesta, mutta itse olin menossa aivan eri tahdissa hevosen kanssa ja horjahdin kaulalle. Jatkettiin eteenpäin ja hypeltiin volttikahdeksikko vähän hermostuneesti läpi. Sulo vaihtoi kuitenkin laukat näppärästi. Viimeiselle esteelle laajemmalla kaarteella lähestyessä "nukahdin" ja päästin kontrollin herpaantumaan tuhoisin seurauksin. En pitänyt laukkaa tarpeeksi kasassa, vaan annoin Sulon lähteä vaivihkaa hieman kiihtymään, ja estelinjalle päästyämme Sulo sitten lähtikin nopeasti kiihdyttämään estettä kohti täysin pidätteistä välittämättä. Näin kyllä että sopivaan ponnistuspaikkaan päästäksemme on laukkaa otettava ihan kunnolla kiinni, mutta kun ei Sulo vastannut pidätteeseeni lainkaan niin lamaannuin pelkäksi matkustelijaksi. Kun ratkaisut jäivät näin ollen täysin Sulon harteille niin eihän se sitten uskaltanutkaan hypätä edes tätä 60 sentin pystyä. Kovasta vauhdista tuli nopea stoppi esteen eteen, ja onneksi en tällä kertaa ollut sukellellut hyppyyn ennen hevosta sillä olisinpa tehnyt varmaan aikamoisen kuperkeikan. Silti en tällaisessa äkkipysäyksessä onnistunut pysymään tasapainossa, vaan keikahdin satulasta. Sain tarrattua Sulon kaulasta kiinni niin että loppujen lopuksi laskeuduin suhteellisen hitaasti lapaa pitkin liukuen ja nätisti jaloilleni maahan. Harmitti että en kyydissä pysynyt, mutta onneksi tippuminen oli tällä kertaa näin hallittu eikä käynyt kuinkaan. Sulokin jäi kiltisti paikalle niin ettei mennyt montaa sekuntia kun ope olikin jo puntannut minut takaisin satulaan. Sitten vaan paremmalla kontrollilla uudestaan esteelle ja sen yli antamatta Sulolle mahdollisuutta rynnätä holtittomasti.

Tämän töpeksinnän jälkeen hypättiin samaa kuviota vielä joitakin kertoja molemmista suunnista. Emme Sulon kanssa juuri rauhoittuneet kumpikaan, mutta hevonen pysyi nyt kuitenkin hanskassa kun olin koko ajan skarppina. Oikeasta kierroksesta lähestyessä otettiin tehtävän ensimmäiselle esteelle yksi kielto, perinteinen "apua en näe paikkaa joten en tee ratkaisua vaan heitän ohjat pois ja kumarrun eteen" -tapaus. Vaikka este olisi kuinka pieni niin Sulo ei sitä yksinään hyppää vaan minun on ratkaisut tehtävä sen sijaan että jäädyn missään tilanteessa. Ope muistutteli koko ajan hengittämään ja olemaan satulassa ihan rauhassa, ja raippakin jätettiin pois kädestä kun se sivulle sojottaessaan saattoi lisätä Sulon hermostuneisuutta. Päivän toisen kiellon jälkeen en kuitenkaan tehnyt enää suuria mokia, vaan hypeltiin esteet ihan sujuvasti. Volteilla meno olisi ehkä saanut olla rauhallisempaa ja hallitumpaa, mutta ainakin Sulo oli tehtävän juonessa mukana ja kurvaili niin että hyvä kun ehdin mukaan. Kontrolloivia pidätteitä sai tehdä joka välissä, mutta homma pysyi lapasessa ja "isommillekin" esteille sain tuotua Sulon järkeviin paikkoihin. Viimeinen hyppykierros tälle päivälle oli mielestäni varsin asiallinen, ja volttikahdeksikkokin onnistui jo kohtuullisen tasapainoisesti ja hallitusti.

Vähän vähempikin höyry kyllä riittäisi näin pienille esteille, eli käytiin niin minä kuin Sulokin ihan ylikierroksilla tänään. Sulo on ollut viime aikoina ylipäänsä aika "kuuma", ja varmasti sen kierrokset nousevat entisestään sitä mukaa kun itse hermoilen ja panikoin selässä. Sulo jos kuka imee itseensä ratsastajan mielentilat ja käyttäytyy juuri niiden mukaisesti. Varmasti Sulo huomaa jännitykseni sillä sekunnilla kun kävelen sen karsinaan, ja silloin kun se esteillä tarvitsisi tukeani ja rohkaisuani ei se voi minuun tarpeeksi luottaa. Energiaa saa olla ja pitääkin olla, mutta niin hevoselle kuin ratsastajallekin pitäisi saada hyppäämiseen rentoutuneempi ja rauhallisempi mielentila ja "positiivinen energia" tällaisen hermostuneen energian sijaan. Jotenkin olisi nyt vaan kertakaikkiaan päästävä yli tästä Sulolla hyppäämiseen liittyvästä hurjasta jännittämisestä niin varmasti alkaisi Sulokin ottaa touhun lunkimmin.

Ponnistuspaikkapulma, okseriongelma ja tasapainoton tumpelo

Ilmoittauduin syysloman minikurssille, jonka ekat päivät tosin jäivät osaltani väliin pienen flunssan takia. Torstaina pääsin jo mukaan sopivasti kurssin esteosuudelle, ja toiveeni mukaisesti ratsuna oli Elmo.

Verryteltiin alkuun hieman ravipuomeilla sekä parilla laukkapuomilla ympyrällä. Aika tavanomaista menoa Elmon kanssa, unohduin liiaksi kaivamaan pohkeilla ja opelta tulikin muistutuksia pitää jalat pitkinä ja ottaa herkemmin raippa käyttöön. Aloitettiin pian vasemmassa laukassa tehtävä johon kuului ympyrällä kaksi puomia yhden laukan välillä ja pitkän sivun suuntaisesti kuuden puomin jumppasarja joka toisen puomin ollessa kavalettina. Aika lailla ongelmitta selvitimme tehtään, tosin ainakin aluksi vähän kolisteltiin kavaletteja. Melko sopivassa laukassa päästiin jumpalle sisään, mutta tuntui että olin vähän turhan etukenossa niin että koko ratsukko oli etupainoisena keikahtamassa nenälleen. Kun vaihdettiin suunta ja tultiin jumppasarja oikealta hieman korkeammilla kavaleteilla pyrin pitämään kropan pystymmässä. Näin meno tuntui tasapainoisemmalta mutta kuulemma takapuolta saisi työntää hypyissä enemmän taaksepäin. Kun fiksasin vielä tämän niin kevyt istunta oli kavaleteilla aika lailla passeli.

Lopputunnin harjoituksena oli pientä laukan säätelyä 21 metrin linjalla. Aloitettiin vasemmassa laukassa peililtä ovelle päin pysty-pysty-linjana, tarkoituksena ensin hieman lyhentää askelta kuuteen, mahdollisesti seitsemään laukkaan pyrkien. Arvelin että kuusi askelta sujuisi aika lailla Elmon peruslaukalla ilman lyhentämisiä, mutta kuudella jäätiinkin kauas kakkososasta jolloin hypystä tuli vähän pitkä ja hankala. Suunnitelmana oli seuraavalla kierroksella hieman lyhentää ja ottaa seitsemän askelta. Linjan jälkimmäinen osa kasvoi nyt okseriksi (noin 60-65 cm). En ottanut laukkaa ihan tarpeeksi kiinni vaan seitsemällä oltiin tulossa pohjaan. Itselleni oli ihan selvää että otetaan vielä se viimeinen askel, mutta tämä olisi myös pitänyt muistaa selkeästi kertoa Elmolle. Nyt poni jäi tekemään omat ratkaisunsa, ja yllätti aivan täydellisesti jättämällä viimeisen askeleen pois ja loikkaamalla isosti ja kaukaa. Vastaaviahan on Elmon kanssa tehty oksereilla ennenkin, mutta tällä kertaa hyppy kiskaisi mukaansa niin yllättäen ja voimalla että retkahdin kaaressa kaulalle ja siitä kiinni haroen alas, tällä kertaa häntä- ja ristiluun päälle laskeutuen. Auts. Mitään ei kuitenkaan mennyt rikki joten ei muuta kuin jatkamaan. Uusintayritykselle otettiin okserin takapuomi pois ja pystynä mentiin sujuvasti kuudella askeleella. Sitten tultiin linja vielä okserin kanssa tavoitellen edelleen kuutta askelta. Nyt ratsastin turhankin reilusti eteen niin että kuusi kävi jo vähän ahtaaksi (onneksi hurjapääponi ei sentään lähtenyt hyppäämään viidellä kaukaa), mutta läheltä okseria hyppy oli molemmille oikeastaan helpompi kuin kaukaa loikkien.

Vaihdettiin vielä suunta ja tultiin samaa linjaa oikeasta laukasta. Keskustelin hetken itseni kanssa ja päädyin lopulta nynnyilemään eli pyysin hypätä linjan kahdella pystyllä sen sijaan että sisäänhyppynä olisi okseri. Totesin että jännittää liikaa lähestyä okserille "tyhjästä" kun tietää että käy kalpaten jos ei ponnistuspaikka sovi. Linjan jälkimmäisenä osana okseri vielä menee kun tietää että suunnilleen sopivan paikan siihen kuitenkin saa. Ärsytti jänistää mutta mielummin rennot ja hyvät suoritukset pystyillä kuin kauhealla paniikilla räpeltäen okseri. Pystyillä menimmekin linjan ihan ongelmitta ja sujuvasti, tosin varsinainen laukan säätely jäi tänään kokeilematta ja puksuteltiin edelleen tyytyväisenä kuudella askeleella. Viiteen ei tuntunut järkevältä lähteä yrittämään kun meno olisi äitynyt vain liian etupainoiseksi ja tasapainottomaksi. Päivän haasteeksi riitti se sujuvan ja tasaisen kuuden askeleen ratsastus. Elmolla alkoi olla sen verran imua että välissä pystyi tekemään jo pari pientä pidätettäkin. Ope muistutteli vielä istumaan hiljempaa eli välttämään ylävartalolla ja kädellä soutamista laukan mukana etenkin linjalle lähestyessä, sekä painamaan kantapäitä kunnolla alas. Jostain syystä tämä kantapääongelma oikein korostuu Elmon kanssa ja siksihän sitä helposti meinaan keikahtaa nokalleni hypyissä jos tulee jotain yllättävää. Luonnollisestikin unohdun liikaa kaivamaan pohkeilla myös lähestymisissä jolloin koko jalka nousee ja istunta leviää.

Tunnin päätteeksi harmitti ja ärsytti kovasti kun piti taas mennä putoamaan, ja että pienetkin okserit on nyt muodostuneet näin valtavaksi ongelmaksi. Tasapaino on ilmeisesti aika huono kun tällaisistakin tippuu. Oksereiden kanssa osa pulmaa on nyt selvästi se että niille lähestyy enempi vähempi panikoiden jolloin tiukemman paikan tullen jäätyy ja lamaantuu eikä osaa enää selkeästi kertoa ponille mistä olisi tarkoitus hypätä. Elmo toki on rohkea ja ihanasti hyppää yksin jätettynäkin sekä välittämättä siitä kuinka siellä selässä keikkuu, mutta kyydissäpysymisen kanssa on sitten niin ja näin jos kuski ei ole ponin kanssa samalla sivulla. Asioita hankaloittaa varmaankin se ettei Elmon laukan säädeltävyys juuri ennen estettä ole ihan paras mahdollinen. Sujuva ja mukava hyppääminen vaatii tarpeeksi vauhtia ja energiaa, mutta tätä energiaa ei saa ihan tarpeeksi kasattua ylöspäin ja näin oikeaan ponnistuspaikkaan pääsemisestä tulee liiaksi tuuripeliä. Tosin päästiin kyllä pystyille aika hyvin niin että näin paikat (juuri ja juuri) ajoissa ja pystyin tekemään ratkaisut eteenratsastuksesta tai kiinniotosta, mutta oksereille ei sama toimi kun mukaan tulee liikaa panikointia. Viimeaikaisten putoamisten ynnä muiden rämellysten jälkeen tuntuu kyllä siltä että omat ratsastustaidot on tällä hetkellä aivan nollassa, mutta ei kai auta muu kuin painaa leuka rintaan ja jatkaa sitkeästi harjoittelua. Vaikka sitten jankattaisiin hamaan ikuisuuteen niitä 60 cm esteitä kunnes ne alkaa sujua.

Kun epävarmuus valtaa mielen

Muutaman viikon tauon jälkeen pääsin taas hyppäämään Sulolla. Pohdin jo ennen tuntia että harmillisesti se rohkea ja reipas asenne mikä minulla oli kuukausi sitten on päässyt katoamaan ja hyppääminen on alkanut taas jännittää enemmän. Tämä on varmaan seurausta siitä että on päässyt hyppäämään vähemmän ja pienempiä esteitä, ja meno on ollut vähän huteran oloista. Sulokin vaikutti tänään alusta alkaen vähän rauhattomammalta ja tallissa säpsähteli joitakin ääniä. Maneesiin päästyämmekin Sulo oli hieman jännittynyt, mihin saattoi vaikuttaa maneesin ulkopuolella jyristelevä traktori. Myöhemmin hyppelyitä aloittaessamme alkoi vielä raekuuro ropista äänekkäästi kattoon. Kaikki nämä tekijät saivat aikaan sen että kumpikaan ratsukon osapuolista ei ollut erityisen rennolla ja levollisella mielellä liikkeellä.

Lyhyen ravi- ja laukkaverryttelyn jälkeen aloitettiin hyppääminen oikeassa laukassa yhden askeleen sarjalla (n. 6 m) jonka molemmat osat olivat tässä vaiheessa ristikoita. En ole aivan varma mitä kaikkea tapahtui siinä kun ensimmäistä kertaa sarjalle lähestyimme, mutta jotain hermostuneisuutta oli ilmassa eikä askel oikein kunnolla sopinut ristikolle. Niinpä Sulo hieman yllättäen pysähtyi esteen eteen, ja tässä vaiheessa osasin jo alkaa pelätä pahinta sen suhteen ettei hyppääminen olisi läheskään niin helppoa ja huoletonta kuin mihin olen Sulon kanssa saanut tottua. Ekasta kiellosta molempien epävarmuus kasvoi tietenkin heti valtaviin mittoihin. Uudella yrityksellä Sulo hyppäsi ekan ristikon vähän epäröiden mutta kaukaa, jolloin heilahdin pois tasapainosta etukenoon ja seurauksena kielto b-osalle. Seuraavaksi räpellettiin sarjan molempien osien yli mutta jarrutellen välissä niin että otettiin siihen lisäaskel mukaan. Ongelmana oli ainakin se että a-osan hypyn lähtiessä tyypillisesti kaukaa heilahdin etukumaraan, jolloin Sulo alkoi välissä epävarmana jarrutella. Kun otin pohkeet napakammin mukaan niin hypättiinkin jo yhdellä askeleella, mutta niin kaukaa ja hitaasti että jäin hypystä jälkeen ja hyvä etten jo pudonnut b-osalla. Tuntui aivan käsittämättömältä kuinka ei kahden pikkuruisen ristikon sarja ollut onnistua mitenkään vaan sekä hevonen että ratsastaja tuntuivat jäävän epävarmuutensa vangiksi. Lopulta kuitenkin Sulo rohkaistui etenemään välissä sujuvammin ja itse sain hallittua kroppani pystympään niin että suoritimme sarjan yhdellä askeleella ja tasapainoisesti.

Hypättiin sama sarja vielä toisesta suunnasta eli vasemmassa laukassa ja nyt pystyiksi (n. 60 cm) nostettuina. Edelleen epäröitiin niin että väliin tuli lisäaskel ja möngittiin b-osan yli ihan juuresta. Odotin jo kieltoa mutta onneksi mentiin kuitenkin yli. Uusintayrityksellä sain Sulon tulemaan sisään reilummalla laukalla sekä lähtemään välissä eteen niin että päästiin sarja sujuvasti yhdellä askeleella. Tekemisessä oli kuitenkin vielä aivan liikaa tutinaa, panikointia ja sähläystä.

Seuraavaksi hypättiinkin jo päivän rataa, joka pysyi tällä kertaa onneksi 60 cm korkeudessa. Erikoisesteenä toimi kolmeen kertaan hypättävä pysty numero 1/4/6, jonka alla oli valkoiset kavalettipalikat. Radalle lähteminen luonnollisestikin jännitti alkutunnin hankaluuksien jälkeen. Ykkönen eli palikkaeste ylittyi hieman epäröiden mutta ylittyi kuitenkin. Sarjalla Sulo hyppäsi nyt ihan rohkeasti kun pyysin sitä välissä pohkeella eteen. Kolmoseste ylittyi jo varman oloisesti ja laukanvaihtokin onnistui ihan vain katsetta kääntämällä. Tässä vaiheessa aloin jo luottaa siihen että esteet kyllä ylittyvät, mikä osoittautui liian aikaiseksi luuloksi. Neloselle eli palikkaesteelle olimme jäämässä kauas, ja Sulo lähti hieman kiihdyttämään kohti estettä. Olin aivan varma että nyt se hyppää kaukaa, ja syyllistyin jälleen tyyppivirheeseeni eli hevosen edelle sukeltamiseen. Kun lähdin näin heittäytymään kohti estettä ja jätin Sulon aivan yksin niin johan sille taas iski epävarmuus ja ei muuta kuin jarrut pohjaan. Sukeltajallehan käy näissä huonosti, eli alas sieltä sitten lensin. Vauhdista huolimatta laskeuduin jotenkin niin pehmeästi ettei mihinkään sattunut, mutta pään kolautin matkalla puomiin varsin kuuluvasti. Totesin että eipä tässä tainnut kummemmin käydä kun kypärä pään suojasi, joten onneksi pääsin jatkamaan tunnin loppuun.

Takaisin vaan selkään pienistä tärinöistä huolimatta, ja uudestaan palikkaesteelle jonka ope laski ensin vielä matalammaksi ja käski ratsastaa lähestymisen oikein pienessä ja hallitussa laukassa. Oma paino takana, kantapäät alhaalla ja napakasti pohje ja ohja mukana esteen edessä niin ettei Sulo-parka tunne oloaan orvoksi. Näillä ohjeilla päästiin yli ihan helposti, ja seuraavaksi jatkettiin hypäten palikka alkuperäiseen korkeuteen nostettuna sekä sen jälkeen vielä radan viimeiset esteet. Suhteutettu linja palikalta kapealle vitosesteelle sujui ongelmitta, päästiin nyt hyviin paikkoihin ja käytin esteen edessä pohkeita kannustamaan Sulon hyppyyn. Vitosesteellä Sulo vaihtoi laukankin. Tämän jälkeen palattiin taas panikointivaihteelle niin että lähestyessämme palikkaestettä nyt toisesta suunnasta en malttanut enää pitää laukkaa paketissa. Sen sijaan aloin liikaa tuupata kohti estettä, ja kun huomasin ettei ponnistuspaikka sovi niin lamaannuin ja jätin ratkaisut Sulon vastuulle. Taas stopattiin esteen eteen, mutta nyt en onneksi ennakoinut hyppyä joten ei ollut vaikeuksia pysyä kyydissä. Uudella yrityksellä keskityin ratsastamaan jokaisen askeleen ennen estettä ja pysyin Sulon tukena loppuun asti, ja näin päästiin nätisti yli.

Toinen ratakierros hypättiin muutoin samoilla esteillä, mutta sarjan b-osa muuttui okseriksi lisäämään jännitystäni entisestään. Ohjeistuksena oli jälleen ratsastaa lyhyttä ja rauhallista mutta tarpeeksi aktiivista laukkaa, malttaa odottaa hyppyä sekä pysyä Sulon tukena koko ajan. Nämä mielessä pitäen aloitimmekin radan varsin mallikkaasti. Sarjalle tullessa panikoin taas hieman, mutta odotin nyt hyppyyn lähtöä vähän liiankin pitkään niin että hyvä kun ehdin viimetipassa mukaan. Okserin Sulo hyppäsi lennokkaasti, ja sarjan jälkeen unohduin seisoskelemaan jalustimille sen sijaan että olisin istunut tiiviisti satulaan. Kolmosella laukka vaihtui ja nelonenkin ylittyi nätisti, vitosella taas ennakoin ja sukelsin mutta nyt Sulo onneksi pelasti hyppäämällä kaukaa ja vaihtokin onnistui. Kaarteessa heilahdin pikkuisen ulospäin kun Sulo kurvasi vitosesteeltä niin nopeasti vasempaan. Hyvin sujuneen radan päätteeksi päästin taas itseni herpaantumaan ja Sulon laukan vähän leviämään. Niinpä tultiin viimeiselle esteelle epämääräisesti humputellen ja taas iski lamaannus kun huomasin ettei askel sovi. Näin heitin jälleen ratkaisun Sulon harteille, ja harmittava kieltohan siitä tuli muutoin hyvin sujuneen radan päätteeksi. Jälleen sain tilanteen korjattua ratsastamalla esteelle ajatuksella ja kontrollissa niin että katsoin ponnistuspaikan huolella ja sen löytyessä ratsastin kaksi viimeistä askelta pohkeet kunnolla kiinni ja ylävartalo pystyssä. Näin Sulo taas hyppäsi kuin ei mitään, ja uusimme saman palikkaesteen vielä kertaalleen jotta saatiin lisää varmuuden tunnetta tunnin päätteeksi.

Tunnin jälkeen harmitti kyllä todella paljon se kuinka Sulon kanssa rakentamamme hyvä molemminpuolinen luottamus mureni nyt täysin ja jouduin tutustumaan myös tähän Sulon epävarmaan puoleen. Alkutunnin epäonnistumisten jälkeen ei paluuta varmaan ja helppoon tekemiseen enää ollut, vaan sen jälkeen tartutimme epävarmuutta toisiimme oikein kilpaa. Sulon toinen vakikuski tosin kertoi Sulon olleen myös edellisellä viikolla kovin epävarman oloinen, joten tämä vaikuttaisi nyt olevan yleisempikin trendi. Mikä lie Sulolle laukaissut epävarmuuden. Onni onnettomuudessa oli että mielestäni aika hyvin tunnistin missä tilanteissa Sulo kieltää ja kuinka voin kiellot ehkäistä. Nämä olivat tilanteita joissa itse jäädyin ja panikoin sekä jätin Sulon selviämään omin nokkineen sen sijaan että olisin kaikessa rauhassa tuonut sen esteelle ja pitänyt pohkeet kiinni kuitenkaan ylettömästi etten tuuppaamatta. Sulon ollessa tällainen on vaan pakko ratsastaa ajatuksella ja kontrolloidusti joka askel eikä mennä posotella esteelle miten sattuu ja jättää hevonen yksin. Samoin sain tuta jälleen kerran että sukeltaminen ei vaan kannata jos haluaa pysyä kyydissä. Kun ei ennakoi niin kyllä tämän kokoisilla esteillä vielä pysyy satulassa mikäli kielto tulee, joten sen suhteen ei tarvitse ehkä niin pelätä kunhan tosiaan ei itse lähde hyppyihin syöksymään. Hyvä että tällaisia asioita pystyin epäonnistumisista poimimaan niin ainakin tiedän mitä pitää jatkossa tehdä. On vaan äärimmäisen ikävää että kiva ja sujuva hyppääminen Sulon kanssa muuttui nyt tällaiseksi. Ehdin jo haaveilla että Sulon kanssa voisin lähitulevaisuudessa päästä hyppäämään isompiakin esteitä eli 80-90 cm tasoa ainakin tunneilla, mutta nyt näyttää siltä että saadaan jauhaa pienillä esteillä vielä pitkään ennen kuin saadaan molempien hyppyvarmuus palautettua edes lähtötasolleen. Kisatkin häämöttävät jo vajaan kahden viikon päässä, ja jos meno on ensi lauantain treeneissä yhtä epävarmaa niin sitten lienee parasta jättää estekisa tällä erää välistä. Vielä ennen tätä tuntia pidin 60 cm luokkaa meille naurettavan pienenä, mutta nyt en ole enää varma voimmeko näiltä pohjilta osallistua siihenkään. Voihan masennus.

Tutisevasta tätiratsastajasta pöljäksi poniratsastajaksi

© Noora Kela

Sairastuin taas sopivasti kisojen alla niin että viimeinen treeni keskiviikkona jäi kuumeen takia välistä. Onneksi ehdin kuitenkin toipua riittävästi osallistuakseni oman seuran syyskauden avajaiskisoihin. Luokkana oli siis 80 cm arvostelulla 367.1 ja kisakumppanina uskollinen luottoratsu Eetu. Pientä kisajännitystä ehti aamun aikana nousta, mutta hämmästyksekseni jännityksen taso pysyi hyvin lievänä. Flunssakohan se sitten oli pehmentänyt pään niin että päälle naksahti peloton ja suorastaan vähän holtitonkin rämäpäävaihde, jollaista en ole tiennyt itseltäni enää näin aikuisiällä löytyvänkään.

Verryttelyaikaa oli aika lailla sopivasti, vaikka pieni kiireentuntu meinasi tullakin. Otettiin verryttelyhyppyinä pari pienempää estettä ja sitten ratakorkeudessa jokunen kerta pystyä ja okseria. Helpon ja varman oloista oli meno, tosin Eetu hakeutui tapansa mukaan mieluummin hieman lähelle estettä kuin hyppäsi kaukaa. Tämä huomio olisi ollut syytä laittaa korvan taakse radalle lähtiessä, mutta eihän me päättömät poniratsastajat sellaisia mietitä.

Ratapiirroksen muisti ikuistaa luokassa nelossijan napannut Anne.

Päivän rata oli veikeä sillä enimmäkseen hypättiin suhteutettuja linjoja. Ennakkoon stressasin siitä että lähes kaikki alastulot 1. vaiheen radalla tulivat oikeaan laukkaan, mikä enteili meille siis runsasta ristilaukkailua ja rytmin rikkomista. Itse suorituksen aikana tämä ei kuitenkaan suuremmin ehtinyt häiritä vaan laukat korjailtiin siinä sivussa kaarteiden aikana. Lähdin suoritukseen jotenkin epätodellisessa olotilassa, mutta rata alkoi vaivattoman ja sujuvan oloisesti ponnistuspaikkojen osuessa kohdilleen kuin itsestään. Kolmen askeleen väli kolmoselta neloselle jäi hieman pitkäksi, mutta Eetu venytti neloselle hienosti vähän pidemmän hypyn. Laukanvaihto vitosella ei luonnollisestikaan onnistunut, mutta aikaa oli korjata ja viimeinen suora linja kutoselta seiskalle sujahti näppärästi viidellä askeleella aiotun kuuden sijaan. Kasikympin okseri näytti suorastaan herttaisen pieneltä.

Ekalla esteellä. © Noora Kela

Kolmoseste. © Noora Kela

Esteellä numero 6. © Venla A.

Meno tuntui niin hyvältä (ja kuten sanottua päässä oli jokin vipu aivan oudossa asennossa) että lähdin vähän liiankin kovalla innolla suorittamaan kakkosvaihetta tavoitteena hyvä aika. Kolmen askeleen linja kasilta ysille oli varsin nappisuoritus, ja kympille sain ratsastettua mielestäni aika hyvän ja riittävän lyhyen tien. Sitten iskikin vauhtisokeus kun meno tuntui lähes liian hyvältä ollakseen totta ja nopea nolla alkoi vilkkua mielessä. Välissä kympiltä yhdelletoista olisi pitänyt ottaa ehkä hieman kiinni kun vauhtia oli nyt perusrataa enemmän, mutta sen sijaan usvatin tyytyväisenä eteenpäin ja kun oma silmä petti niin että ponnistuspaikka näytti muka jäävän kauaksi lähdin vain tuuppaamaan ponia pitkään hyppyyn. Tässä järki ja maltti jäivät vaarallisesti matkasta, ja kun tosiaan etäisyysarviokin petti pahemman kerran niin lähdin hyppyyn askeleen liian aikaisin. Sitten asiat tapahtuivatkin aika nopeasti kun erkanin esteen päällä ratsustani ja tömähdin kenttään. Äh ja pöh! Saman tien alkoi harmittaa miten tyhmään ja älyttömään virheeseen olinkaan sortunut. Sain kehotuksen jatkaa rata loppuun joten hyppäsin takaisin odottamaan jääneen Eetun kyytiin ja suoritimme kauniisti vielä viimeiset kaksi estettä.

Este numero 10 jonka jälkeen kuskilta lähti homma lapasesta. © Venla A.

Toisaalta nauratti oma pöljäily ja toisaalta harmitti vietävästi kun rata oli muuten niin hyvä ja tulossa oli suhteellisen nopea aika jolla olisi hyvinkin voinut päästä jopa sijoituksille asti. Sitten piti mennä tekemään tällainen ihan käsittämätön arviointivirhe.

Päivän plussat:
+ Todella mainiosti hyppäävä Eetu. Hieno, hieno poni!
+ Puhdas ja sujuva perusrata sekä hyvä kakkosvaiheen aloitus
+ Kasikymppi tuntui sopivalta korkeudelta ja sitä oli mukava hypätä
+ Peloton ja huoleton mielentila
+ Uskalsin lähteä yrittämään hyvää aikaa varovaisen varmistelun sijaan
+ Tahtoo uudestaan!

Ja se pitkä miinus:
- Pelottomuuden kääntöpuolena tuli järjettömyys. Ainoa ratkaisu ei ole ratsastaa eteen vaan väleissä voi ottaa myös kiinni! Se viimeinen askel ennen yhtätoista olisi sitä paitsi mahtunut mukaan oikein hyvin, joten mitä ihmettä mahdoin ajatella kun hätiköin hyppyä askeleen verran liian aikaisin?? Tähän ikään luulisi myös oppineen että hevosen edelle ei sukellella, mutta nytpä tämä tärkeä sääntö unohtui ja sitten kävi hassusti. Tyhmä, tyhmä minä!

Virheistä kuulemma oppii joten ehkä sitten ensi kerralla ei tule tehtyä näin tyhmää mokaa. Parempi kuitenkin näin päin että asenne on reipas ja yritys kova, siihen kun sitten yhdistetään vielä vähän lisää malttia ja ajatusta niin pääseekin jo aika pitkälle. Viimeiset kymmenen vuotta olen jaksanut ihmetellä miten sitä "silloin nuorena" oli uskallusta hypätä ja kisata edes sillä tasolla kuin silloin menin, mutta alkaa vaikuttaa siltä että rohkea esteratsastajasivupersoonani on sittenkin vielä olemassa. Nyt kun on ihan kasikympin rata hypätty kisoissa (ja vieläpä hyväksytysti kun perusradan kuitenkin läpäisimme) niin johan tässä voi todeta että esteratsastajaminäni on pitkän hiljaiselon jälkeen palannut areenoille. Seuraavaksi voisi vaikka treenata vähän lisää jotta älyttömimmät virheet jää kisoissakin tekemättä.

Noralle kiitos videosta ja Venlalle sekä Nooralle kiitos kuvista!

Ja taas lennetään

Menin mukaan perjantain pienryhmätunnille, sillä siellä oli luvassa esteitä. Anne oli totta kai myös hyppäämässä. Veikkasin saavani Peran ja niinhän siinä kävikin.

Lyhyiden alkuravien jälkeen verryteltiin laukkaamalla kahden miniristikon suoraa linjaa pari kertaa molempiin suuntiin. Väli oli noin 10-11 askelta. Vielä tässä vaiheessa sujui hyvin, puomien ollessa lähes maassa saatoin ratsastaa lähestymiset ihan rauhallisesti ja keskittyä tarkkailemaan ponnistuspaikkoja. Perakin tuntui olevan sopivan kuulolla mutta samalla rento, ja laukattiin linja molempiin suuntiin oikein tasapainoisesti ja esimerkillisesti.

Seuraavaksi tultiin kahden pienen esteen kaarevia linjoja (välit hieman vaihtelevia 4-5 askeleesta 5-6 askeleeseen) sekä kolmen esteen kiemuroita (vasempaan kierrokseen esteet 6, 5 ja 4 sekä oikeaan 1, 2 ja 3. Näissä sitten olisi pitänyt laukanvaihdotkin hallita. Vaikka estekorkeus oli vain 50-60 cm, muuttui ratsastukseni näillä "oikeilla" esteillä turhan hermostuneeksi ja aloin sählätä liikaa kaikenlaista sen sijaan että olisin väleissä malttanut vain antaa Peran laukata rauhassa seuraavalle esteelle. Vaihdot enimmäkseen epäonnistuivat, ja kolmen esteen kiemuroilla ongelmia aiheutti se että toisen ja kolmannen esteen väli mentiin usein ristilaukassa. Pari kertaa onnistui sujuvammin, mutta yleisesti ottaen hyppypaikat olivat vähän pielessä ja ajauduttiin tyypillisesti aika pohjaan. Kieltojen pelossa olin vähän paniikissa puskemassa Peraa kohti esteitä, ja lähestymisiin tuli näin liikaa painetta. Panikointi myös tehokkaasti esti kunnollisen hypyissä johtamisen. Esteiden ollessa pieniä selvittiin kyllä yli, mutta ei se ihan tyylipuhdasta menoa ollut.

Lopuksi hypättiin kaksi kolmen esteen kiemuraa eli esteet 1-6 putkeen, ja puomit nousivat nyt 70 cm:iin. Epäilytti aika lailla kun pienemmilläkään esteillä ei tänään meno ollut kovin varman oloista, mutta ei muuta kuin rohkeasti matkaan. Edelleen tuuppasin Peraa aina viimeisillä askeleilla kohti estettä sen verran voimakkaasti että hypyt ajautuivat vähän turhan pohjaan. Näin ollen Pera joutui hyppäämään melko paljon ylöspäin selkää pyöristäen ja päätä alas vetäen, ja hypyissä ei ollut mikään kaikkein helpoin olla mukana. Kaarteissa ei kontrolli ollut aivan kunnossa, vaan sen verran oli hevosessa painetta että laukka tahtoi mennä vähän holtittomaksi. Panikoin niin että en ehtinyt yhtään miettiä johtamisia saati missä laukassa oltiin esteen jälkeen, vaan keskityin vain selviämään hengissä aina nopeasti eteen tulevasta seuraavasta esteestä. Ilmeisesti Pera kuitenkin vaihteli laukat enimmäkseen oikein. Ope jopa kehui suoritusta ihan mallikkaaksi, mutta itse en ollut asiasta täysin samaa mieltä.

Näiden jännittävien vaiheiden jälkeen jatkettiin vielä "loppurentoutukseksi" vitsailemallamme tehtävällä jossa esteet laskettiin noin 30 cm:iin ja laukattiin kahta pitkän sivun suuntaista linjaa ympäri maneesia kaikki ratsukot yhtä aikaa. Tässä vaiheessa olo oli jo helpottunut ja tehtävä vaikutti niin helpolta että ratsastus siirtyi täysin hellurei-vaihteelle. Enää ei oikein jaksanut nähdä ponnistuspaikkoja, ja istuntakin meni turhan kevyeksi niin että puomeilla mukauduin "hyppyyn" helposti liian paljon ja väleissäkin unohduin leijailemaan irti satulasta. Ihan hauskaa oli kunnes tällainen iloinen yhdessä laukkaaminen ja hyppääminen alkoi sähköistää tänään jo muutenkin pörhäkkäällä päällä olleita hevosia vähän turhan paljon. Oikeaan kierrokseen homma pysyi vielä hanskassa, mutta kun vaihdettiin suuntaa meinasi päätyjen kaarteissa jo kontrolli hävitä. Laukkasin linjan katsomolta peilille päin ja ajattelin ohimennen että varmaan peililtä Pera lähtee vähän syöksymään. Pienen pidätteen taisin ehtiä puomin jälkeen kaarteessa tehdä, mutta eipä siitä iloa ollut kun Pera tuumasi että nyt mentiin ja kiihdytti niiltä sijoiltaan kahteensataan. Seuraavaksi sieltä tuli sellainen pukkiloikka että olinkin jo saman tien maassa. Pukki oli silminnäkijöiden mukaan sitä kaliiberia ettei siellä moni olisi kyydissä pysynyt, joten ihan pikkupompusta en pudonnut. Silti harmitti älyttömästi. Tulin alas siinä määrin pää edellä että takaraivo kolahti ihan tuntuvasti maahan. Kiitos kypärän ja maneesin pehmeän hiekan ei isompaa vahinkoa tullut, vaan pomppasin saman tien harmissani ylös. Kypärä kyllä menee varmuuden vuoksi vaihtoon tämän kolhun vuoksi. Mihinkään muualle ei sattunut, taisin tulla melko lailla selälleni niin että turvaliivi vaimensi iskua. Keljutti vaan kamalasti kun piti tällaista sattua ihan tunnin loppuminuuteilla ja näin harmittomassa harjoituksessa. Kävin vielä Peran selässä ravailemassa muutaman kierroksen. Lisätapaturmien välttämiseksi ei laukattu enää, enkä olisi varmaan uskaltanutkaan sillä Pera vaikutti edelleen riehakkaalta.

Näin tuli tiputtua Peralta lyhyen ajan sisällä jo toisen kerran. Tapaus on harmillinen erityisesti siksi että niin mukava kuin Peralla periaatteessa onkin hypätä, en usko että tämän jälkeen sen kanssa haluan saati uskallan ainakaan vähään aikaan esteille palata. Jännittäisin vain aivan liikaa paitsi kieltoja myös tämänkaltaista villiintymistä siinä vaiheessa kun Pera siirtyy tyypilliseltä löysäilyvaihteeltaan energiavaihteelle, ja Peran kanssa ei jännittäen homma oikein luista kuten tänäänkin jo vähän nähtiin. Onneksi tällaisen harrastetätiratsastajan ei ole mikään pakko tehdä mitään mitä ei halua, uskalla tai koe itselleen riittävän turvalliseksi.

Odottamaton alastulo

Pääsinpä vihdoin estetunnille kuukauden hyppytauon jälkeen (ellei viimeviikkoista kavalettituntia lasketa), enkä ollut lainkaan yllättynyt kun sain Peran. Pera vaikutti jo ennen tuntia olevan hieman hermostuneella tuulella, sillä karsinassa se säpsähteli pariin kertaan muualta tallista kuuluvia kolinoita ja käytävällä tuijotteli puhisten jonkun ratsastajan seinän vierustalle jättämää reppua. Olin itsekin vähän jännittyneessä mielentilassa kun ei taas ole päässyt muodostumaan oikein rutiinia näihin estetunteihin.

Alkuverryttelyssä oli tarkoitus ratsastaa hevoset ravissa matalahkoon muotoon pyöreiksi läpi selän. Pera kyllä myötäsi hetkittäin eteen ja alas, mutta ei sinne tasaisesti jäänyt. Arvatenkin tämä johtui jälleen siitä ettei ravi ollut tarpeeksi aktiivista ja pohkeen edessä. Laukkaverryttely tehtiin kevyessä istunnassa, ja laukassa Pera oli tälläkin kertaa helpompi ratsastaa pyöreäksi. Kevyessä istunnassa laukkaillessa Pera vaikutti myös jo rentoutuvan.

Estetehtävät aloitettiin kahden miniristikon suoralla linjalla ovipäädystä peilille päin. Ristikoiden väli oli mitoitettu 5-6 laukka-askeleelle, ja ohjeena oli tulla näin alkuun melko pientä ja rauhallista laukkaa. Päivän erikoisuutena oli ratsastaa tämä ristikkolinja ilman jalustimia (tämä oli kuulemma vähän niin kuin asennetesti). Pera liikkui tässä vaiheessa vielä aika hitaalla vaihteella, ja tehtävään sopiva pieni ja rauhallinen laukka löytyi kuin itsestään. Yllätyksekseni linja oli juuri sopiva kuudella askeleella kun en Peraa lähtenyt välissä eteen ratsastamaan vaan jalustimien puuttuessa jäin himmailemaan. Ensimmäisellä kierroksella esiintyi pientä liirailua oikealle eli kohti seinää, mutta sain oikeaa puolta paremmin kontrolliin kahdella seuraavalla kierroksella. Tehtävä sujui ihan näppärästi esteiden ollessa ehkä noin 30 cm korkuisia, ja tätä kolme hyppykierrosta tultuamme saatiin lupa ottaa jalustimet takaisin jalkaan.

Jatkettiin vielä samaa kahden esteen linjaa, mutta nyt peililtä kohti ovipäätyä ja ristikot muuttuivat noin 50 cm pystyiksi. Koska hyppysuunta oli nyt "kotiinpäin" ja esteetkin jo hieman korkeampia ajattelin välin olevan sopiva viidellä askeleella ilman erityisempää eteenratsastusta. Väärässä olin, ja ensimmäisellä kierroksella hyppypaikka toiselle osalle jäi kauas. Pera jäi epäröimään huonon ponnistuspaikan kanssa, mutta lopulta roiskaisi yli kauempaa. En saanut hyppyyn ihan oppikirjamukautumista mutta en mielestäni jäänyt suuhun kiinni sillä nappasin ulkokädellä harjasta kiinni ja sisäkädellä heitin ohjaa pois. Tämä ei niin onnistunut suoritus ilmeisesti sai Peran epävarmaksi, mikä kostautui seuraavalla hyppykierroksella. Lähestyimme linjan ensimmäistä estettä edelleen liian energiattomassa laukassa, ja hyppypaikka oli joko jäämässä liian kauas tai tulossa ihan pohjaan. En muista kumpaan vaihtoehtoon olin varautumassa, mutta joka tapauksessa en ollut millään lailla varautunut kieltoon. Pera stoppasi viime hetkessä esteen juureen ja itse olin jo niin varmana menossa hyppyyn että kippasin satulasta eteenpäin ja kohti maata. Automaattinen apinarefleksini auttoi ainakin näin hidasvauhtisessa tapauksessa sen verran että sain mennessä tarrailtua kiinni hevosen harjaan, kaulaan ja ohjiin ja näin ollen laskeutuminen tapahtui sopivan hidastetusti ja pehmeästi niin että en satuttanut mitään paikkaa maa- tai puomikosketuksessa. Sanoisin että erittäin turvallinen ja siisti tippuminen. Perakin jäi kiltisti paikalle seisoskelemaan. Ope tuumasi että ei ehtinyt varoittaa mutta näki jo kaukaa miten käy kun tultiin tehotonta laukkaa huonoon hyppypaikkaan ja kuski lähti ylävartalolla ennakoimaan liikaa. Tällaisessa tilanteessa Pera hyvin tyypillisesti kieltää. Olihan minulla tästä aiempi omakohtainen kokemus olemassa, mutta jotenkin tässä syksyn mittaan useamman kerran Peralla hypättyäni olin autuaasti onnistunut unohtamaan ettei tämä hevonen ole ihan 100% varma ja lähestymisissä olisi syytä olla vähän tarkempi. Kuulemma olisi pitänyt tehdä selkeämmin ratkaisu joko ratsastaa aikaisemmin eteen tai ottaa paremmin kiinni eikä jättää ponnistuspaikkaongelmaa kokonaan hevosen ratkaistavaksi samalla kun vielä itse lähtee kökkimään etukumaraan kohti estettä.

Uusintayrityksellä tiesin sitten ratsastaa Peran aktiivisempaan laukkaan ja istua lähestymisessä pystymmässä. Pera vaikutti nyt aiempaa hermostuneemmalta, luultavasti johtuen epämiellyttävästä kokemuksesta edellisellä yrittämällä sekä siitä ettei ratsastajakaan ollut ihan tyynellä mielellä kyydissä. Laukka ei ollut nyt ainakaan liian velttoa vaan melkein turhankin sähköistä. Esteiden edessä esiintyi pientä epäröintiä, mutta linjan molemmat osat ylittyivät ilman lisäkommelluksia. Pera tosin hyppäsi aika isosti ja väli alkoi käydä viidellä askeleella ahtaaksi kun laukassa olikin äkkiä aivan toinen vaihde päällä. Ope huomautti että nyt oli vähän liikaa painetta esteiden välissä, ja näin varmasti olikin kun jännitin Peran edesottamuksia ja lähdin huomaamattani turhan ronskisti varmistelemaan että yli mennään. Esteiden noustua kymmenisen senttiä ylöspäin tultiin vielä toinen kierros onnistuneesti joskin jännittyneesti, ja nyt tajusin jo hieman paremmin ottaa kiinni esteiden välissä jolloin myös jälkimmäinen hyppy lähti paremmasta paikasta.

Tässä vaiheessa uumoilin jo että tänään ei päästäisi 60 cm:ä korkeampien esteiden yli, sillä sen verran hermostuneisuutta, epäröintiä ja luottamuspulaa tuntui olevan satulan molemmin puolin. Jatkettiin kuitenkin päivän toiseen tehtävään, joka oli myös suora linja peililtä ovelle päin. Linja alkoi ravilähestymisellä ponnistuspuomilla varustetulle ristikolle, jolta yhden laukan väli pystylle ja tästä neljän laukan väli viimeiselle esteelle joka hypättiin alkuun noin 60 cm pystynä. Pera oli edelleen melkoisen jännittyneen oloinen, mutta ravilähestyminen sekä yhden askeleen sarja sujuivat ongelmitta. Ope varoitteli liiasta paineistamisesta lähestymisessä sekä päästämästä Peraa liian pitkään raviin. Neljän askeleen väli oli ekalla kierroksella liian pitkä, sillä jäin ehkä huomaamattanikin jarruttelemaan välissä. Taas tultiin huonoon paikkaan ja Pera epäröi, mutta tällä kertaa mentiin yli esteen eteen otetun miniaskeleen saattelemana. Ohjeistus seuraaville kierroksille oli antaa Peran laukata paremmin eteen ja tuoda se paremmin keskelle estettä. Seuraavalla yrityksellä lähestyminen sarjalta pystylle sujui ilman epäröintejä, mutta Pera pääsi turhan pitkäksi ja hypystä tuli pitkä ja laaka. Laukka vaihtui hypyssä vääräksi, mikä olikin vakio-ongelma tässä tehtävässä. Pera ei ollut lähestymisessä ihan kunnolla apujen välissä vaan pääsi pullahtamaan oikealle karkuun, ja tämä yhdistettynä kuskin vinouteen aiheutti sen että laukka vaihtui hypyssä poikkeuksetta vasemmasta oikeaksi ja jouduttiin korjailemaan kaartessa hypyn jälkeen.

Linjan viimeinen osa nostettiin vielä okseriksi, ja tätä sarjan sekä neljän askeleen välin linjaa tultiin vielä useaan kertaan eri korkeuksilla. Toistojen myötä Pera tuntui saavan lisää varmuutta niin että epäröinnit jäivät pois, tosin kuskin varmuus ei ihan täysin päässyt alkutunnin sattumusten jälkeen palautumaan. Etenkin siinä vaiheessa kun okseri nousi 70 cm:iin alkoi lähestymiseen tulla vähän turhan paljon puristusta yrittäessäni varmistella ylimenoa. Pari viimeistä askelta tuli tuupattua hevosta vähän turhan paljon, ja tässä vaiheessa Pera kyllä vastasi pohkeeseen niin että suorituksista tuli jokseenkin lennokkaita. Ope huomautti että hienovaraisempikin apujenkäyttö riittäisi, mutta kun vastassa oli "iso" okseri iski lähestymisessä sen verran paniikki että en vaan osannut jäädä rauhassa istumaan kohti estettä. Pera ei onneksi ottanut nokkiinsa vaan hyppäsi sujuvasti okserin yli joka kierroksella. Laukka vaan vaihtui aina ärsyttävästi vääräksi, sillä en saanut oikealta vieläkään riittävää kontrollia. Pientä parannusta tähän sain loppua kohti niin että pääsin tuomaan Peran paremmin okserin keskelle estäen isoimmat kiemurtelut, mutta itse hypyssä pullahdettiin aina jotenkin oikealle. Kaarre esteen jälkeen ei myöskään ollut ihan täysin hallittu Peran painuessa matalaksi ja vetäessä kuskin irti satulasta etukumaraan. Viimeiselle hyppykierrokselle okseri nousi vielä 80 cm:iin, ja uskalsinpa senkin sitten lopulta hypätä. Pera oli vielä aika sähköisen oloinen, mutta saanut hyppyvarmuuden siinä määrin takaisin että 80 cm okserikin hujahti helpon oloisesti kuskin panikoinnista huolimatta.

Olin toisaalta ihan hyvilläni siitä että tänään tuli tällainen satulasta poistuminen koettua. Edellisen kerran olen hevosen selästä pudonnut kymmenen vuotta sitten (tarkalleen ottaen 12.5.2002), ja putoamisestahan pääsee helposti muodostumaan peikko jos siitä ei ole kokemusta (vastaavanlaisesta putoamispeikosta kärsin ratsastusurani alkutaipaleella kun onnistuin ensimmäiset kaksi vuotta harrastamaan ilman yhden yhtä tippumista). Nyt tuli muksahdettua alas niin sievästi ettei sattunut lainkaan enkä ehtinyt itse tilanteessa säikähtääkään, joten pääsin toivoakseni huomaamaan että eipä se putoaminen niin kamalaa ole. Sen sijaan harmillista on se miten luottamukseni Peraan koki kolauksen. Olen toki tiennyt sen saattavan kieltää, mutta sen verran monta estetuntia olen sillä viime aikoina mennyt ja niin huonoistakin paikoista se on minua pelastellut että olin alkanut luottaa siihen nähtävästi turhankin paljon. Nyt sitten luottamus mureni aika tehokkaasti mistä johtuen lopputunti meni turhan jännittyneissä ja epävarmoissa tunnelmissa sekä ratsastajan että ratsun osalta. Pera on niin herkkä hevonen että ratsastajan pienikin epävarmuus ja jännitys tarttuu siihen väistämättä. Ehkä pientä luottamuksen palautusta koettiin tunnin loppua kohti kun useat toistot samalla sarja+okseri -linjalla toivat lisää varmuutta molemmille, ja hienoa oli että kaikesta huolimatta uskalsin vielä sen kasikympin okserinkin hypätä. Silti suorittamisessa oli liikaa panikointia mukana niin että rentous ja tasaisuus jäi tekemisestä puuttumaan.