Saatiin Noran, Annen ja parin muun kaverin kanssa järjestettyä oma kokeilutunti vastikään toimintansa aloittaneelle lännenratsastustalli KoPoTille. Aiempaa kokemusta ei itselläni länkkäpuolesta ole, mutta ei muuta kuin uteliaalla mielellä kokeilemaan jotain vähän erilaista.
Sain jälleen kerran olla porukan poniratsastaja, eli sain ratsukseni arviolta 140-senttisen söpön kimon nimeltä Topi. Topi on Hietasaaren Ponipihan entinen tuntiponi joka oli muuttanut uuteen kotiinsa vasta viikkoa aikaisemmin, joten sekään ei ollut mikään western-tyylin konkari. Satuloinnin yhteydessä oli ratsun pienestä koosta hyötyä sillä painavan lännensatulan heilauttaminen hevosen selkään olisi muuten voinut olla tottumattomalle haastavaa. Kuolaimet olivat jonkinsorttiset ohuet D-rengasnivelet, ja suitset turparemmittömät. Ratsastaja puolestaan sai jalkaansa pelottavan näköiset pitkät taikinapyöräkannukset, mutta raippaa ei varustukseen kuulunut.
Topi oli todella rauhallisen oloinen ja seisoi hievahtamatta paikallaan niin karsinassa kuin maneesiin päästyämmekin. Ratsaille ei kiirehditty vaan aloitettiin tunti näin perustuntiratsastajalle varsin eksoottiseen tapaan eli maastakäsittelyharjoituksilla. Ideana oli jumpata ja irrotella hevosta jo ennen selkään menoa, sekä tarkistaa samalla sen toimivuus, kuuliaisuus ja mahdolliset jumit. Opettaja selosti että on paljon turvallisempaakin nousta hevosen selkään kun se on jo valmiiksi hyväksynyt ratsastajan ja ikään kuin "avuilla". Harjoitus tapahtui seisomalla hevosen etulavan vieressä ja taivuttamalla ohjalla hevosen kaulaa sivulle ja alas kohti takajalkaa, jolloin hevosen oli tarkoitus kiertää pientä ympyrää käsittelijän ympäri kaulastaan taipuneena. Etujalkojenkin kuului astua eteenpäin eli ei mitään etuosakäännöstä jossa vaan kierretään etusten ympäri. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli tuuppia hevosen takaosaa kädellä sivulle niin harjoitus tuli toteuttaa pelkästään ohjasta kääntämällä ja hevosen sisälavan vierellä pysyen. Topia sai kovasti houkutella liikkeelle, pää kyllä kääntyi kun tarpeeksi veti mutta poni ei olisi lähtenyt askeltamaan sivulle ja eteenpäin. Sitten kun liikkeelle viimein päästiin pyrin pitämään kääntävän ohjan kevyempänä, ja kuljettiin kerrallaan noin 360 astetta ympäri kunnes poni päätti että riittää ja pysähtyi. Tästä oli taas vaikea päästä liikkeelle pelkän taivutuksen kautta, ja pikkaisen huijasinkin suuntaamalla ohjasotteen ensin enemmän etuviistoon, ja ponin lähtiessä liikkeelle suuntasin ohjalla takaisin taakse-sivulle jolloin päästiin halutunlaiseen kiertoliikkeeseen. Tehtävä eteni pätkissä ponin aina väliin pysähtyessä ja jumittuessa paikoilleen.Vasemmalle kääntäessä huomasin että Topin oikea etujalka ei askeltanut eteenpäin kuten olisi kuulunut, vaan ruuvasi vain paikoillaan. Oikealle kääntäessä puolestaan vasen etujalka otti kunnon askeleita, joten tässä oli varmaan havaittavissa hevosen toispuoleisuus.
Maastakäsittelyn onnistuttua jotensakin hyväksyttävästi kiipesin satulaan. Taas tuli uutta opeteltavaa sen suhteen kuinka päistä aukinaiset ohjat pidetään kädessä. Sitten liikkeelle, ja tarkoituksena oli jatkaa hevosten taivuttelua sekä tehdä pysähdyksiä ja peruutuksia. Ratsasteltiin omaan tahtiin ja ope selosti samalla koko ajan niin paljon kaikkea etten valitettavasti muista kuin ehkä viidesosan, mutta paljon oli hyviä pointteja alkaen hevosen käsittelystä ja koulutuksesta aina ratsastajan korvienväliin asti. Ei kovinkaan paljon saatu ns. teknisiä tai henkilökohtaisia ohjeita kuten normiratsastustunnilla, vaan enemmänkin yleisluontoisempia ohjeita ja näkökulmia sekä kannustusta itsenäiseen työskentelyyn ja hevosen tunnusteluun. Mentiin käyntiä ja omaan tahtiin myös ravia sekä satulassa istuen että keventäen. Ohjien pituudesta ei annettu erityisempiä ohjeita kuin että näitä hevosia kyllä ratsastetaan myös kunnon ohjastuntumalla vaikka yleismielikuva lännentouhusta onkin se pitkin ohjin hölkyttely. Alkutunnista ratsastin mielikuvan mukaisesti pitkähköllä ohjalla ja loppua kohti kokeilin ottaa ns. normaalia tuntumaa. Topi ei oikein myödännyt niskasta ja ope kommentoikin että se on tässä suhteessa surullinen esimerkki ratsastuskoulun kehää kiertäneestä ponista joka ei helpolla rentoudu ja myötää. Ohje olikin asetella ja taivutella Topia oikein reilusti molempiin suuntiin. Peruutukset olivat todella nihkeitä ja väkinäisiä, ja poni vastusteli näissä kiskomalla päätä taivaisiin. Joka tapauksessa itselläni oli sellainen mukavan paineeton fiilis - kerrankin ei tarvitse yhtään stressata siitä meneekö hyvin kun ihan rehellisesti saa olla "aloittelija" ja vieläpä ponillekin kyseessä on uusi aluevaltaus niin ei tarvitse kamalasti vaatimuksia ja odotuksia kummallekaan asettaa.
Länkkäpuolen "temppuna" harjoiteltiin "wou"-pysähdyksiä, eli hevosta pysäyttäessä sanotaan/huokaistaan "wou" jolloin automaattisesti tulee hengitettyä ulos. Samalla nojataan hieman taaksepäin ikäänkuin painaen housujen takataskuja satulaan ja jalat on edessä kantapäät alhaalla. Tämä on se kikka millä tehdään näyttävät liukupysähdykset (sliding stop), ja vitsi tässä on se että "wou" -komentoa käytetään aina tarkoittamaan vain ja ainostaan pysähdystä ja sitä välittömästi seuraavaa yhtä askelta taakse. Näin hevonen ehdollistuu siihen että "wou" on aina seis vaikka sitten kiitolaukasta. "Normiratsastuksessa" kun taas pyynnöt on monesti epämääräisempiä eli ratsastajan istunnan tiivistäminen, pidäte ohjilla tai "ptruu" voi tarkoittaa tilanteesta riippuen joko "hitaammin", "siirry laukasta raviin", "siirry laukasta käyntiin" tai "seis heti" ja hevoselle jää paljon enemmän tulkinnan ja väärinkäsityksen varaa.
Topi oli tainnut ensimmäisen lännenratsuviikkonsa aikana harjoitella "wou" -pysähdyksiä ahkerasti, sillä "wou":n lisääminen pidätteeseen tuntui pysäyttävän sen paljon nopeammin kuin pelkkä hiljainen pidäte, ja saatiinkin oikein näppäriä pysähdyksiä myös ravista. Omankin tallin tunneilla on puhuttu siitä että pysähdykset ja siirtymät alaspäin tulisi ajoittaa uloshengitykseen, mutta tämän toteuttaminen on aina tuntunut vaikealta ja johtanut vain koko hengityksen jännittymiseen. ”Wou”:n myötä kuitenkin pysähdys ajoittui automaattisesti ja luontevasti uloshengitykseen, joten oikein toimiva kikka myös sen puoleen. Pysähdykseen tein ohjeen mukaisesti myös sen yhden peruutusaskeleen mahdollisimman pian, ja välillä tämä onnistui hitaammin ja välillä nopeammin. Luulen että loppua kohti askel taakse alkoi tulla vähemmän vastahakoisesti kun Topi oli hoksannut että vaaditaan vain se yksi askel eikä enempää. Jossain kohtaa tuli opelta kehuja hyvästä pysähdyksestä ja peruutuksesta jossa poni jopa aavistuksen myötäsi niskasta, ja omasta mielestänikin tämä oli tunnin onnistuneimpia hetkiä. Paikallaan Topi malttoi seistä aina hiljaa vaikka kuinka kauan, ja liikkeellekin lähdettiin yleensä ihan kohtuuhyvin vaikka periaatteessa pysähtyminen tuntuikin olevan Topille liikkeellelähtöä mieluisampaa. Ope oli alkutunnista selostanut meille oman "kahden sekunnin sääntönsä" eli hevosen pitää reagoida pyyntöön kahden sekunnin kuluessa ja jos ei näin tapahdu niin sitten saa kyllä käyttää voimakkaitakin apuja kunnes menee perille. Topi taisi kuitenkin yleensä vastata kahden sekunnin sisällä myös siihen pohkeeseen.
Lopputunnista Topi alkoi olla hieman notkeamman oloinen taipumaan ja myötäsi aavistuksen niskastakin, ja tässä kohtaa olisin mieluusti vielä jatkanut työkentelyä mutta aika loppui kesken vaikka vähän yliajalle jo oli mentykin. Olo tunnin jälkeen oli ehkä hitusen hämmentynyt kun tunnin rakenne oli niin kovin erilainen kuin mihin on tottunut ja tuli niin paljon asiaa että vähemmästäkin menee pää pyörälle. Oli joka tapauksessa oikein mielenkiintoista kokeilla välillä vähän erilaista lähestymistapaa ratsastamiseen ja hevosen käsittelyyn, ja toivottovasti tästä nyt jäi mieleen kytemään joitakin asioita joista voi hyötyä jatkossa ihan normiratsastustunnillakin. Pakko on kyllä olla tämän open kanssa samaa mieltä siitä että on sääli etteivät ratsastustuntilaiset oikeastaan koskaan käsittele hevosia maastakäsin (vrt. tämänpäiväinen alkutunnin harjoitus) vaan ajatus on että kun on maksettu 60 minuutin ratsastuksesta niin siihen sitten tulee kuulua se 60 minuuttia hevosen selässä istumista (ja tästä vielä mieluiten vakioidut määrät käyntiä, ravia ja laukkaa riippumatta siitä mikä ehkä sillä kertaa olisi kyseiselle ratsukolle tarpeen). Ope esittikin alkutunnista ajatuksen että kun jonkin hevosen ratsastettavakseen saa niin lähestymistavaksi kannattaa ottaa ”tämä on nyt tällä hetkellä minun hevoseni”, sen sijaan että se on vain se ratsastuskoulun/jonkun muun hevonen jonka käytöstä on maksanut. Tätä kautta voi sitten asenne hevosen kanssa työskentelyyn muuttua vähemmän vanhoihin kaavoihin kangistuneeksi. Mitähän vaan omalla tallilla tuumattaisiin kun tunnin aluksi jäisikin pyörittämään ja taivuttamaan maasta käsin (”minä vaan jumppaan tämän ensin ja tarkistan että tänne voi mennä turvallisesti kyytiin”) ja pysähdyksessä huokaisisi kuuluvasti ”wou” ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti