Kun
kiipesin Aapon satulaan tuntui alkuun kuin olisin ollut
valtamerilaivan kyydissä. Aapolla oli piiitkä kaula ja leveähkö
runko, ja pohkeeni jäivät estejalustimilla aivan onnettoman ylös.
Alkuverkassa Aapo ei ollut ainakaan liian reipas, pikemminkin sitä
sai puskea ravissa eteenpäin. Laukka eteni vähän paremmin.
Vasemmalle oli hankala saada asetusta ja taivutusta läpi, ja Aapo
yritti kulkea suorilla urilla ulos oikealle asettuneena. Laukannostot
piti valmistella hyvin, puolihuolimaton nostoyritys johti vain
kiitoraviin mutta heti kun hommaan laittoi vähän ajatusta niin
johan nousi nätisti. Aapo ei siis selvästikään ollut mikään
ajatustenlukija ja sainpa taas hyvän muistutuksen siitä että
siirtymät pitää myös valmistella.
Verkkahyppyinä
tultiin pitkän sivun suuntaisesti kapeahkoa pystyestettä. Este
ylittyi ongelmitta, ja oikeastaan Aapo tuntui pikemminkin vain
laukkaavan sen yli kuin hyppäävän. Ope kehotti myötäämään
paremmin niin etten esteen jälkeen suoristaudu liian aikaisin.
Taisipa olla vähän myös kyse siitä että olen tottunut hyppäämään
paljon lyhytkaulaisemmilla otuksilla, joten ihan alkuun en älynnyt
myödätä Aapolle tarpeeksi pitkästi. Pian kuitenkin sain juonesta
kiinni ja aloin myödätä hypyissä kunnolla. Pikkuhiljaa Aapon
moottori tuntui käynnistyvän, ja laukkaan tuli vähän lisää imua
kohti estettä. Ponnistuspaikka-asioiden suhteen Aapon kanssa oli
tosi huoletonta, se osasi katsoa paikat hyvin itse niin että jos
oltiin jäämässä vähän kauaksi venytti se viimeistä askelta
sopivasti sen sijaan että olisi ponkaissut liian kaukaa tai ottanut
miniaskeleen. Ope ohjeisti ajattelemaan Aapon kanssa ponnistuspaikan
aika lähelle estettä ja tuomaan hevosen estettä kohti lyhyessä
laukassa. Kertaalleen tultiin ihan juureen ja silloin kolautettiin
puomi alas. Esteen jälkeen vyöryttiin välillä vähän turhan
pitkänä ja matalana, ja Aapo sai kiskottua minua irti satulasta
etukenoon niin etten päässyt kunnolla istumaan alas ja ottamaan
laukkaa kiinni. Ei siis tädillä oikein vatsalihakset riittäneet.
Ope huutelikin että älä jää leijailemaan esteen jälkeen
kevyeeseen istuntaan vaan istu napakasti alas ja ota hevonen kiinni.
Ei Aapo varsinaisesti kiihdytellyt tai ollut lähdössä käsistä,
kunhan vaan tykkäsi hieman vyöryä ja olihan se melko vahva edestä
eli pidätteet menivät aika hitaasti perille.
Verkkaestettä
hypeltiin ehkä neljä-viisi kertaa kumpaankin suuntaan, ja sitten
jatkettiin kolmen esteen tehtävällä jossa ensimmäisenä yhden
askeleen sarja, sarjalla laukanvaihto vasemmasta oikeaan ja kaarre
oikeassa laukassa okserille. Esteet olivat vielä pieniä, mutta
ongelmamme tehtävässä olivat väärät laukat. Sarjalta ei tullut
vaihtoa kun en muistanut johtaa, ja okserilla laukka vaihtui omia
aikojaan vääräksi. Taisin olla kääntämässä omaa vartaloani
vinoon vasemmalle ja Aapo sitten seurasi tätä. Olin tosin jo
verkassa huomannut että Aapo laskeutui mieluummin vasempaan kuin
oikeaan laukkaan, ja oletettavasti tämä oli ainakin jossain määrin
oman vinouteni aiheuttamaa.
Toiselle ratakierrokselle esteet sitten nousivat sinne maagiseen kasikymppiin, mutta Aapon kyydissä nekin tuntuivat vielä pieniltä. Tämäkin rata oli varsin tasaista ja toimivaa menoa. Edettiin aika rauhallisessa tempossa Aapon isoa (mutta ei liian isoa) laukkaa ja ponnistuspaikat ehdin nähdä hyvissä ajoin, tosin kyllähän Aapo rautaisena ammattilaisena ne itsekin osasi sihdata. Ei vääriä laukkoja missään kohtaa, ja olin hypyissä hyvin mukana. Okserille myötäsin liiankin kanssa, ope naureskeli että hyppäsin 150 cm okserin mutta parempi liika myötäys kuin liian vähän. Radan aikana ope muistutteli taas istumaan alas satulaan esteiden välillä ja laittamaan vatsalihakset töihin. Pieni tahtirikko sattui kaarteessa neloselta vitoselle, kun Aapo ilmeisesti kuvitteli tehtävän jo loppuneen tai vaihtoehtoisesti otin itse liian reilun pidätteen laukkaa lyhentääkseni, ja tipahdettiin raville. Ei muuta kuin heppa takaisin laukkaan (myönnetään, ajamalla) ja kohti sarjaa niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kokonaisuudessaan tosi leppoisan ja helpon oloista menoa, laukattiin kaikessa rauhassa ja tasapainossa esteeltä toiselle ja hypättiin sujuvasti yli. 80 cm korkeus ei tosiaankaan tuntunut isolta tämän hevosen kanssa
Tunnin
jälkeen olin ihan fiiliksissä, luonnollisestikin 80 cm radan
hyppääminen oli hienoa ja kyllä oli ihana hypätä tällaisella
estetykillä jonka kanssa kaikki oli niin helppoa ja huoletonta.
Estettä lähestyessä pystyi luottamaan 150-prosenttisesti että
hevonen hyppää ja hakeutuu vielä sopivaan hyppypaikkaankin, joten
kuski saattoi keskittyä vain nauttimaan kyydistä. Uskoisin että on
myös opettavaista mennä vaihtelun vuoksi tällaisella ihan oikealla
estehevosella. Varmasti tällaiset onnistuneet rataharjoitukset
”isoilla” esteillä ainakin kasvattavat itseluottamusta, ja juuri
sitähän minä esteillä tarvitsen lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti