Tänä perjantaina oli ensin vuorossa Aira Toivolan istuntatunti. Vaken halusin säästää saman päivän valmennukseen, ja pyysin Airan tunnille jotain muuta hevosta. Toiveeni oli Hilima, koska menin sillä Airan tunnin viimeksikin ja silloin sain mielestäni sen kanssa paljon irti Airan opeista. Hilimahan toki oli vapaana, joten sen kanssa sitten tunnille lähdettiin.
Tiesin, että Hilima pitäisi ratsastaa pyöreäksi heti ensiaskeleista alkaen jos halusi mistään tulevan mitään. Hilimalla kun on kaksi eri moodia: nenä pitkällä kipikipikipi-olen-ex-ravuri-en-taivu tai vaihtoehtoisesti pyöreällä niskalla notkeana ratsastajaa kuunnellen. Muuten hyvä, mutta enhän minä saanut Hilimaa käynnissä yhtään myötäämään ja pehmenemään. Helpolta se näyttää sivusta katsottuna, mutta eipä vaan onnistunut minulta.
Aloimme joka tapauksessa ratsastaa ensin käynnissä pohkeenväistöjä uraa pitkin. Samalla tarkastettiin, että molemmat istuinluut tuntuivat satulaa vasten väistöä tehdessä. Minähän tunsin molempiin suuntiin väistäessä vain ulkoistuinluun, eli sisäpuolella oli "tyhjää" kankun alla. Nostamalla väistättävän pohkeen kantapäätä hieman ylemmäs sekä kiertämällä rintakehää ulkokyljen tukemana sisäpuolelle löytyi myös sisäistuinluuhun tuntuma. Väistön ratsastettavuuteen ei kyllä näillä korjauksilla ollut nyt mitään vaikutusta. En tiedä, olinko onnistunut saamaan heti ensi minuuteilla Hiliman täysin väärään mielentilaan vai oliko se ollut sellaisessa jo valmiiksi, mutta joka tapauksessa tamma vastusti hyvin voimakkaasti ja jyräsi väistöistä oikein kunnolla pois. Kamalaksi kamppailuksihan se meni, kun Hilima ei yhtään halunnut kuunnella pidätettä ja ainoastaan etuosaa seinää päin ohjaamalla jyräämistä sai vähän hillittyä. Oikeassa kierroksessa ei oikein tämäkään toiminut, kun en saanut edes takaosaa väistämään uralta vaan Hilima painoi kaula mutkalla päättäväisesti eteenpäin. En sitten osannut tehdä muutakaan kuin kiskoa ohjista ja kinaamiseksihan se meni. Ei siinä paljon päässyt istunnan hienosäätöä väistöissä testailemaan.
Seuraavaksi menimme kevyessä ravissa voltteja. Hilima oli tyytyväisempi kun sai mennä puksuttaa eteenpäin, joten nyt meno oli seesteisempää eikä jyräämistä. Edelleenkään tosin Hilima ei pyöristynyt eikä taipunut, mutta sain sentään tuntuman rentoutettua. Jos vauhti uhkasi kiihtyä piti kevennystä hidastaa ja rauhoittaa oikein ajatuksen kanssa. Volteilla haettiin tuttua rintakehän kiertoa ulkokyljen kautta. Vasemmassa kierroksessa kallistelin liikaa ja menetin ulkokyljen tuen. Tämä korjaantui vippaskonstilla eli kääntämällä katsetta ulospäin, mutta sama korjaus haluttiin toteuttaa myös katseen ollessa menosuuntaan. Ihan luontevaa oloa en volteilla kyllä löytänyt ulkokyljen ja rintakehän kierron suhteen, kun Hilima kulki aivan suoralla rungolla taipumatta voltille milliäkään.
Loppuajan vietimme suurimmaksi osaksi pääty-ympyrällä, missä tehtiin ensin siirtymisiä ravin ja käynnin välillä. Vaikka Hilima oli äsken ravissa rennompi iski sille taas hätäilyvaihde ja homma meni aika mahdottomaksi. Hevonen höyrysi eteenpäin ja käyntiin päästiin vain vahvoilla ohjasotteilla tai seinää päin ohjaamalla. Jyräämistä ja vielä lisää jyräämistä. Pari kertaa Hilima jopa intoutui singahtamaan käynnistä laukalle ja kuskaamaan hetken aikaa. Sepä niistä siirtymisistä. Lopuksi saatiin laukata ympyrällä ja uraa pitkin, ja sehän oli Hilimalle mieleen. Kun laukkaan oli päästy mennä puksutti se ihan tyytyväisenä ja pääsin itsekin rentoutumaan. Päämäärätön rento laukkahumputtelu oli se mihin tänään rahkeet riitti.
Enpä kyllä tiedä mikä tässä mätti. Hilima vaikutti tänään aivan erityisen adhd:lta, hirnui ja keskittyi kaikkeen muuhun kuin kuskiin sekä otti jopa omia lähtöjä laukalle. Ei siihen saanut mitään järkevää keskusteluyhteyttä, ja selväähän on että kun suomenhevonen ei ymmärrä ja sitä ahdistaa niin se jyrää ja jyrää. Oliko kyseessä jokin lähtökohtaisesti juuri minun ratsastuksestani johtuva seikka mikä Hiliman tähän mielentilaan ajoi? Sitä en oikeasti tiedä. Ei tällaisessa tilanteessa mielekkääseen työskentelyyn kykene, ja niinpä sitten istuntatunnilla ei oikein päässyt istuntaan keskittymään. Harmittava kerta, mutta ei voi mitään. Näin se hevosten kanssa välillä menee.
Tiesin, että Hilima pitäisi ratsastaa pyöreäksi heti ensiaskeleista alkaen jos halusi mistään tulevan mitään. Hilimalla kun on kaksi eri moodia: nenä pitkällä kipikipikipi-olen-ex-ravuri-en-taivu tai vaihtoehtoisesti pyöreällä niskalla notkeana ratsastajaa kuunnellen. Muuten hyvä, mutta enhän minä saanut Hilimaa käynnissä yhtään myötäämään ja pehmenemään. Helpolta se näyttää sivusta katsottuna, mutta eipä vaan onnistunut minulta.
Aloimme joka tapauksessa ratsastaa ensin käynnissä pohkeenväistöjä uraa pitkin. Samalla tarkastettiin, että molemmat istuinluut tuntuivat satulaa vasten väistöä tehdessä. Minähän tunsin molempiin suuntiin väistäessä vain ulkoistuinluun, eli sisäpuolella oli "tyhjää" kankun alla. Nostamalla väistättävän pohkeen kantapäätä hieman ylemmäs sekä kiertämällä rintakehää ulkokyljen tukemana sisäpuolelle löytyi myös sisäistuinluuhun tuntuma. Väistön ratsastettavuuteen ei kyllä näillä korjauksilla ollut nyt mitään vaikutusta. En tiedä, olinko onnistunut saamaan heti ensi minuuteilla Hiliman täysin väärään mielentilaan vai oliko se ollut sellaisessa jo valmiiksi, mutta joka tapauksessa tamma vastusti hyvin voimakkaasti ja jyräsi väistöistä oikein kunnolla pois. Kamalaksi kamppailuksihan se meni, kun Hilima ei yhtään halunnut kuunnella pidätettä ja ainoastaan etuosaa seinää päin ohjaamalla jyräämistä sai vähän hillittyä. Oikeassa kierroksessa ei oikein tämäkään toiminut, kun en saanut edes takaosaa väistämään uralta vaan Hilima painoi kaula mutkalla päättäväisesti eteenpäin. En sitten osannut tehdä muutakaan kuin kiskoa ohjista ja kinaamiseksihan se meni. Ei siinä paljon päässyt istunnan hienosäätöä väistöissä testailemaan.
Seuraavaksi menimme kevyessä ravissa voltteja. Hilima oli tyytyväisempi kun sai mennä puksuttaa eteenpäin, joten nyt meno oli seesteisempää eikä jyräämistä. Edelleenkään tosin Hilima ei pyöristynyt eikä taipunut, mutta sain sentään tuntuman rentoutettua. Jos vauhti uhkasi kiihtyä piti kevennystä hidastaa ja rauhoittaa oikein ajatuksen kanssa. Volteilla haettiin tuttua rintakehän kiertoa ulkokyljen kautta. Vasemmassa kierroksessa kallistelin liikaa ja menetin ulkokyljen tuen. Tämä korjaantui vippaskonstilla eli kääntämällä katsetta ulospäin, mutta sama korjaus haluttiin toteuttaa myös katseen ollessa menosuuntaan. Ihan luontevaa oloa en volteilla kyllä löytänyt ulkokyljen ja rintakehän kierron suhteen, kun Hilima kulki aivan suoralla rungolla taipumatta voltille milliäkään.
Loppuajan vietimme suurimmaksi osaksi pääty-ympyrällä, missä tehtiin ensin siirtymisiä ravin ja käynnin välillä. Vaikka Hilima oli äsken ravissa rennompi iski sille taas hätäilyvaihde ja homma meni aika mahdottomaksi. Hevonen höyrysi eteenpäin ja käyntiin päästiin vain vahvoilla ohjasotteilla tai seinää päin ohjaamalla. Jyräämistä ja vielä lisää jyräämistä. Pari kertaa Hilima jopa intoutui singahtamaan käynnistä laukalle ja kuskaamaan hetken aikaa. Sepä niistä siirtymisistä. Lopuksi saatiin laukata ympyrällä ja uraa pitkin, ja sehän oli Hilimalle mieleen. Kun laukkaan oli päästy mennä puksutti se ihan tyytyväisenä ja pääsin itsekin rentoutumaan. Päämäärätön rento laukkahumputtelu oli se mihin tänään rahkeet riitti.
Enpä kyllä tiedä mikä tässä mätti. Hilima vaikutti tänään aivan erityisen adhd:lta, hirnui ja keskittyi kaikkeen muuhun kuin kuskiin sekä otti jopa omia lähtöjä laukalle. Ei siihen saanut mitään järkevää keskusteluyhteyttä, ja selväähän on että kun suomenhevonen ei ymmärrä ja sitä ahdistaa niin se jyrää ja jyrää. Oliko kyseessä jokin lähtökohtaisesti juuri minun ratsastuksestani johtuva seikka mikä Hiliman tähän mielentilaan ajoi? Sitä en oikeasti tiedä. Ei tällaisessa tilanteessa mielekkääseen työskentelyyn kykene, ja niinpä sitten istuntatunnilla ei oikein päässyt istuntaan keskittymään. Harmittava kerta, mutta ei voi mitään. Näin se hevosten kanssa välillä menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti