sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Henkinen kykenemättömyys (mutta silti rata läpi)

Syyskauteen mahtui vielä yhdet O-Ri:n koulukisat, ja vihdoin ja viimein toteutin suunnitelmani mennä joskus koulukisoissa Peralla. Kunnianhimoisesti ensimmäinen yhteinen koulukisaratamme oli A-merkin kouluohjelma, vaikka ehkä helpon B:n startti olisi ollut vähän pehmeämpi aloitus. Nivelkuolaimilla kuitenkin mentiin, kuten tunneillakin.

Alkukäynnit Pera-raukka joutui menemään kentällä aivan yksin, ja sitä kyllä meinasi tilanne epäilyttää ja jännittää. Katsoin parhaaksi työskennellä käynnissä tuntumalla ja yrittää pitää hevosen huomion itsessäni. Parhaiten tämä onnistui, kun höpisin koko ajan niitä näitä ja Peran korvat kääntyivät pikkuhiljaa kuuntelemaan juttujani. Näin rentouduimme molemmat. Sitten pääsimme maneesiin, missä menimme hetken verryttelypäädyssä käyntiä ja ravia. Laukat saatiin ottaa yhteisverryttelynä aitojen sisällä, joten pelottava tuomaripääty päästiin onneksi tarkistamaan jo etukäteen. Verryttelypäädyssä Pera ei ollut enää niin jännittynyt, mutta huomio oli kuitenkin enemmän ympäristössä ja ravi eteni todella nihkeästi. Ajattelin, että laukkailu tilavammalla alueella rentouttaisi ja saisi moottorin käyntiin.

Aitojen sisällä tapahtuva verryttelyhetki meni kuitenkin puihin, sillä Pera tuijotteli niin kovasti tuomaripöytää sekä jopa toisenkin päädyn nurkkia. En saanut sitä mitenkään etenemään kunnolla pohkeesta enkä liikkumaan aitojen viertä päätyyn asti. Epätoivo alkoi iskeä, kun hevoseen ei ollut oikein minkäänlaista otetta. Enhän minä saanut sitä edes kymmentä metriä lähemmäs kulmia! Sain otettua hieman laukkaa molempiin suuntiin, mutta ei siitä paljon apua ollut. Palasimme vielä verryttelypäätyyn yhden edeltävän suorituksen ajaksi, mutta Peran ravi oli edelleen jähmettyneen nihkeää vaikka yritin mitä. Voin kyllä ottaa täysin pieleen menneestä verryttelystä syyt omalle kontolleni. Pera kyllä jännitti, mutta jos olisin pysynyt itse rauhallisena ja rennon jämäkkänä olisi sen varmasti saanut ratsastettua kuulolle ja yhteistyöhön. Sen sijaan sorruin epämääräiseen runttaamiseen ja junttaamiseen, joten ei ihme jos Peralla oli epävarma olo!

Lopulta taisin jo luovuttaa ja todeta että olkoon, pieleen menee mutta käydään nyt radalla kääntymässä. Ehkä tämä luovuttaminen ja siitä seurannut rentoutuminen lopulta pelastivat tilanteen. Menimme radalle pyörähtämään vielä tuomarin edessä ennen lähtömerkkiä, ja nyt Pera meni päätyyn paljon tyynemmin. Otin pari laukkaympyrää, ja Pera liikkui jo huomattavasti paremmin eteen sekä tuli tuntumalle. Jostain ihmeellisestä syystä yhtäkkiä löytyikin pieni yhteinen sävel. Sain tästä uutta uskoa, ja aloitin radan vähän vähemmän epätoivoisena.

Raviohjelma meni siten kuin ehkä realistisesti saattoi odottaa. Todella suuri plussa oli se, ettei Pera tuijotellut ja jännittänyt enää oikeastaan yhtään. Jäimme kuitenkin pieneen hiippailuraviin jossa ei ollut läheskään tarpeeksi moottoria, ja siksipä ei sitten muotokaan ollut kovin pyöreä kuin korkeintaan hetkellisesti. Mennä puksutimme tätä hissutteluravia, ja koska muoto oli täysin riittämätön niin paperiin tuli tasaisesti 5,5 lähes joka kohdasta vaikka ratsastinkin periaatteessa ihan täsmälliset tiet. Väistöistä tuli 5,0 molemmista, sillä en saanut näihin takaosaa mukaan. Ehkä kaikesta paistoi tässä vaiheessa tietynlainen yrittämisen puute. Olin helpottunut kun raviohjelma oli tahkottu läpi, sillä tiesin että laukassa meno olisi luontevampaa. Keskikäynnistä tuli ensimmäinen kuutonen, sillä siinä Pera pyöristyi jo hieman ja pääsi esittelemään laadukkainta askellajiaan.

Vastalaukat nostin varmuuden vuoksi hieman uran sisäpuolelta, ja tuomari huomauttikin vinoudesta. Muuten vastalaukka meni hyvin, ja siitä jatkettiin sujuvasti ravin kautta myötälaukkaan. Oikeassa laukassa meno oli vielä vähän turhan varovaista, vaikka Pera liikkuikin nyt paljon pyöreämpänä. Kuvittelin ratsastaneeni jonkinmoista keskilaukkaa ympyrällä, mutta todellisuudessa ero jäi aivan olemattomaksi. Kun siirryttiin takaisin raviin oli laukka tehnyt tehtävänsä, ja Pera liikkui jo paljon paremmin tuntumaa kohti sekä sujuvammin eteen. Niinpä muoto tasoittui pyöreäksi myös ravissa. Keskiravilävistäjälle kuvittelin taas tulevan jotain eroa, mutta tuomari ei sellaista nähnyt. Oikeastaan taisimme esittää lävistäjällä sellaista sujuvaa harjoitusravia, jota meidän olisi pitänyt mennä koko ohjelman alkupuoli.

Toiseen vastalaukkaan tuli taas vähän liikaa valmistelua ja nosto myöhästyi, mutta muuten laukat vasemassa kierroksessa olivat ehdottomasti radan paras osuus. Vasen laukka nousi ravista terävästi, ja voltilla oli hyvä energia ja pyöreys. Sekä Pera että minä olimme nyt rentoutuneet, ja saatoimme alkaa suorittaa normaalisti. Hissuttelusta päästiin nyt eroon, ja keskilaukkaympyrälle sain jo aikaiseksi selvemmän eron sekä paperiin arvosanan 6,5. Muotokin alkoi olla kohdillaan. Laukkalävistäjän ratsastin hyvillä fiiliksillä kun hevonen liikkui energisesti ja pyöreänä, ja numeroksi tuli vielä toistamiseen 6,5. Lopputervehdykseen Pera ravasi sujuvasti ja pyöreänä, ja harmittelin ettei meno ollut tällaista jo raviohjelman aikana. Ensimmäisenä tunteena oli kuitenkin helpotus ja tyytyväisyys, kun aivan katastrofaalisen verryttelyn jälkeen radasta selvittiin kuitenkin läpi paremmin kuin osasin odottaa. Laukkaohjelmasta ja radan lopusta ylipäänsä jäi jo oikein hyvät tunnelmat. Taputtelin Peraa kovasti kiitokseksi, kun se kaameasta verkkasähläyksestäni huolimatta kuitenkin suoritti näinkin asiallisesti.



Selvittiinhän tästä hengissä, mutta ei tämä toki rehellisesti arvioituna ollut oikein helppo A -radan vaatimusten mukainen esitys. Laukassa väläyttelimme parempaa ja sujuvampaa menoa, mutta siihenpä se jäi. Tulos oli 56,67% ja tuomarin palaute oli odotetunlaista, eli "laukassa sujuvaa, ravissa saisi olla pyöreämpi niskasta ja liikkua tarmokkaammin". Minulle jäi olo että parempaankin olisin pystynyt, mutta niin on aina helppo ajatella jälkikäteen. Teknisesti ehkä olisin pystynyt, mutta henkisesti en. Kun Pera oli jännittynyt ja poissaoleva niin en kyennyt ratsastamaan sitä järkevästi ja rauhallisesti, vaan menin mukaan sen tunnelmiin ja aloin sählätä itsekin. Onneksi radan loppua kohti päästiin rentoutumaan ja sain edes hieman tunnetta siitä miltä radan ratsastus voisi tuntua jos sen pääsisi tekemään oikeassa mielentilassa rennosti ja keskittyneesti. Tuntuu siltä, että Peran kanssa olisi kyllä aika huimasti potentiaalia parantaa suoritusta (toisin kuin esimerkiksi Jussilla, joka aina vain hyytyy ja jonka selässä en ikikuuna päivänä kykene istumaan riittävän asiallisesti). Kokemuksena tämä oli sikäli arvokasta, että jos toiste menen Peralla koulukisoissa niin tiedän miten se asioihin reagoi ja radalla toimii, eikä minun tarvitse hätäillä kun tiedän ettei Pera kummempaa tee vaikka ensin vähän tuijottelisikin. Sanotaanko, että näistä kisoista jäi kova polte päästä parantamaan suoritusta ja näyttämään mihin Peran kanssa parhaimmillamme pystyttäisiin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti