Kotitallin hevosten lomaillessa oli keskiviikkoillan kohteena tällä kertaa Virpiniemi ja koulutunti Sulolla viiden ratsukon ryhmässä. Lähes päivälleen vuosi on kulunut siitä kun nousin ensimmäistä kertaa Sulon satulaan, ja vuosi alkaa olla siitäkin kun ylipäänsä olen Sulolla koulutunnilla mennyt, sillä vierailut ABC:lla Annen ja Noran kanssa ovat olleet kovin estepainotteisia. Muistin vielä kuinka suuriin ongelmiin vuosi sitten jouduin istahtaessani ihkaoikeaan koulusatulaan syvine istuimineen ja muhkeine polvitukineen, ja yritin epätoivoisesti venytellä tuntia edeltävät päivät jotta osaisin asettua Sulon koulupenkkiin edes vähän luontevammin. Päivittäinen venyttely olisi kuitenkin pitänyt aloittaa jo silloin vuosi sitten, sillä vastaus kysymykseen "kuinka paljon istuntani on vuoden aikana kehittynyt" on näemmä "ei lainkaan". Tunti oli siis lähestulkoon toisinto vuoden takaisesta ainakin sen suhteen mitä istunnan ongelmakohtia koulusatulassa ratsastaminen toi korostuneesti esiin.
Alkuverryttely mentiin omaan tahtiin ravaten ja laukaten sekä kaarevilla urilla molempiin suuntiin taivuttaen. Kevyt ravi oli ehkä kaikkein hankalinta ratsastaa, tunsin kyllä oikein selkeästi ettei kroppa toiminut kevennyksessä siten kuin pitäisi mutta en kunnolla hahmottanut mitä pitäisi korjata. Joko oli selkä notkolla ja kevennys liikaa kohti takakaarta, tai sitten ihan lösö ryhti hartiat etukumarassa. Välillä jopa molemmat yhtä aikaa. Tältäkin opelta tuli se vakioneuvo "keskivartalo/vatsalihakset töihin", ja opastuksesta huolimatta en hahmottanut mitä lihaksia ja minkä verran ja millä lailla pitäisi käyttää. Olin kuulemma kropasta liian rento ja lötkö (eli jäntevyys puuttui) mikä toki oli helppo huomata itsekin, mutta ainoa vaihtoehto tälle tuntui olevan liika jännittäminen väärillä lihaksilla. Ryhti meni koko ajan etukumaraksi ja riittävän pystyssä ei tuntunut voivan keventää ainakaan ilman hurjaa notkoselkää.
Istuntaa aseteltiin sitten kohdilleen pysähdyksessä, ja kyllähän se sopiva lantion ja selän asento siinä löytyikin ja tiedän siis hyvin miltä oikea asento tuntuu. Hevosen lähtiessä liikkeelle, varsinkin raviin, ei sama asento vaan pysy yllä koska keskivartalon lihkaset eivät sitä osaa ylläpitää ja samalla mukautua liikkeeseen oikealla tavalla. Lonkankoukistajat eivät kovin mielellään venyneet toivottuun istuntaan, vaan lonkkia kyllä särki lantion ollessa riittävän alla ja jalan ollessa polvituen avustamana oikealla paikalla.
Tajusin tänään kunnolla sen masentavan tosiasian että valtavan istuntaongelman syy ei ole pelkästään niissä jumittuneissa lonkissa, jotka siis hoituisivat yksinkertaisesti venyttelemällä (vaikkakin se vaatisi kuukausien säännöllistä ja järjestelmällistä työtä, ellei pidempäänkin), vaan myös ylempänä vatsa- ja selkälihaksissa joilla ei suoraan sanottuna ole hajuakaan miten hevosen selässä työskennellään. Miten tämän sitten saa korjattua? Ydinongelma lienee se etten tosiaankaan hahmota mitkä ne pienet tärkeät lihakset on ja mitä niiden pitäisi tehdä. Ratkaisu siis tuskin löytyy yltiöpäisestä vatsalihastreenistä vaan hoksaamisesta ja oikean tunteen löytymisestä - vaan mitä jos sitä oivallusta ei vain koskaan synny? Onko tämä sama ongelma kulkenut mukanani jo silloin junnuikäisenä, ja pysynyt sopivan huomaamattomana siksi että olen treenannut vain pienesti liikkuvilla poneilla ja estepainotteisissa ponisatuloissa? Onko tässä yksi ratkaiseva syy siihen miksi kovasta treenimäärästä huolimatta en kouluratsastajana päässyt siihen samaan mihin ikätoverit samalla treenillä samalla opettajalla? Miksi juuri minulla on näin surkea kehonhallinta vaikken ole mikään pahimman luokan sohvaperuna vaan aktiivinen juoksun, hiihdon ja hyötyliikunnan harrastaja?
Laukassa istuminen tuntui sentään onneksi vähän helpommalta kuin kevyt tai harjoitusravi. Verryttelyssä laukatessa Sulo rupesi oikealle pyöristymään ihan mukavasti, ja laukan jälkeen ravissakin mentiin pyöreämpänä kunhan vain pidin ulko-ohjan tasaisella hyvällä tuntumalla ja taivuttelin Suloa ympyröille. Vasemmalle ei yhtä luontevaa asetusta ja taivutusta löytynyt vaan mentiin nokka taivaissa. Tuntuma muuttui tällöin helposti jännittyneeksi, etenkin silloin kun yritin ratsastaa asetusta vasemmalle läpi, ja tällöin Sulokin tietysti vain jännittyi lisää. Ratkaisu olikin sinnikkään sisäohjasta "asettamisen" (eli vetämisen) sijaan rentouttaa käsi ja myödätä ihan kunnolla, jolloin Sulo vaikuttikin heti tyytyväisemmältä ja rennommalta ja laski päätäkin alemmas. Sulon liikkuminen tahtoi olla liian uneliasta, ja aktiivisuuden lisääminen pohkeella teki kaikesta heti sujuvampaa. Tästä havainnosta huolimatta jäin ratsastamaan liikaa edestä taakse. Taisinpa sortua myös siihen yksinkertaiseen virheeseen että ratsastin lähtökohtaisesti liian voimakkailla avuilla, vaikka Sulo aivan varmasti olisi reagoinut huomattavasti kevyempiinkin pyyntöihin.
Tunnin varsinainen tehtävä olivat avotaivutukset joita mentiin käynnissä ja ravissa toisella pitkällä sivulla. Keskelle sivua ratsastettiin lisäksi voltti pyrkimyksenä saman taivutuksen säilyttäminen. Tällä kertaa voi ainakin sanoa että tehtävän vaikeudet johtuivat 100% kuskista, sillä Sulo olisi kyllä leikiten mennyt täydellistä avotaivutusta jos vaan olisin sille osannut kertoa mihin mikäkin jalka halutaan ja millaisella taivutuksella edetään. Käynnissä meno oli hieman epätasaista niin että poikituksen aste oli vuoroin liian jyrkkä ja vuoroin liian loiva, ja Sulo vähän huojui puolelta toiselle. Tämä kuulemma johtui siitä että huojuin itse Sulon keinuttavan käynnin mukana oikealta vasemmalle. Tässä sitten kuului ottaa käyttöön vinot vatsalihakset, ja keskittymällä sainkin pidettyä itseni paremmin keskellä hevosta ja suuremmin huojumatta.
Ravissa avotaivutus oli oikeastaan helpompi kun sivuttaishuojunta jäi pois ja ylipäänsä jäi vähemmän aikaa ylimääräiseen säätämiseen tehtävän aikana. Lopulta saimmekin vasempaan kierrokseen pätkän jo ihan kevollista avoa, ja onnistumisesta kertoi myös Sulon pyöristyminen avotaivutuksessa hirvenä juoksemisen sijaan. Volteilla ja kulmissa mentiin kyllä ravissa ajoittain nätisti pyöreänä, mutta tämä tuppasi katoamaan avotaivutukseen tullessa - tai sitten ihan muuten vaan kun lähdin antamaan typeriä harha-apuja. Sulon kulkiessa pyöreänä oikein päin oli istuntapalikoiden suhteen heti vähän luontevamman oloista, vaikka toki hyvästä ja toimivasta istunnasta oltiin edelleen kaukana. Avotaivutus- ja volttitehtävän aikana koitti vihdoin sellainen hetki kun Sulo alkoi sujuvasti asettua vasemmalle ja taipua vasemman pohkeen ympäri. Melkein heti tämän jälkeen tuli kuitenkin suunnanvaihdon ja tauon paikka.
Oikeaan kierrokseen avotaivutus oli jopa vähän hankalampi, mikä oli verryttelyn perusteella hieman odottamatonta. Sulo kyllä tarjosi kaikkea mahdollista sulkutaivutuksesta pohkeenväistöön mutta tasaiseen avoon en sitä saanut ohjattua. Tyytyminen oli viimeisen yrityksen "parempaan pätkään" jossa oli jo ideaa taivutuksesta ja kolmella uralla kulkemisesta, pyöreys ja rentous vaan jäi vielä uupumaan.
Niin mukavaa kuin olikin päästä kuuliaisen ja hyvin toimivan Sulon kyytiin niin kylläpä jäi masentunut olo tunnista ihan vaan omien puutteiden ja osaamattomuuden vuoksi. Kuten ope totesi (aivan samoin sanoin kuin vuosi sitten) on istunnan suhteen paljon työtä tehtävänä, ja edistyminen näissä asioissa tuppaa olemaan hidasta. Tämä nyt vaan on sellainen tekijä jota on saatava huimasti korjattua jos ratsastuksessa mielii tästä millinkään eteenpäin kehittyä. Välillä tietysti on oikein hyvä istua haastavampaan koulusatulaan ja ehkä vähän isommin liikkuvan hevosen selkään saamaan shokkihoitoa. Silloin istuntaan on ihan pakko keskittyä enemmän kuin ponisatulassa. Ensi viikolla jatketaan harjoituksia Sulon sekä hankalan koulupenkin kanssa, ja sitä ennen taidan kaivaa kirjahyllystäni Pennejä taivaasta -opuksen ja katsoa oliko siellä jotain vinkkejä siihen kuinka kroppansa kanssa täysin hukassa oleva räsynukke voisi päästä edes ajatuksen tasolla alkuun ratsastuksen taidossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti