Pian estevalmennus peruuntui tältä viikolta, mutta menimme tiistaina kuitenkin oman open pitämän estetunnin. Hyppäsin siis tuttuun tapaan Vakella. Alku vaikutti ihan lupaavalta, sillä Vake oli rennolla mielellä muttei kuitenkaan kauhean hidas. Laukkasimme verryttelyssä uraa pitkin sekä päädyissä ympyröillä olevien puomien yli. Laukka tuntui ihan pontevalta enkä ajautunut pahemmin puskemaan. Suunnan vaihtuessa vasemmaksi Vakelle tuli laukkaan jopa pientä ylimääräistä säpinää. Puomeille se ei kuitenkaan kovin hyvin venyttänyt, eli askeleen jäädessä kauas minun oli ihan turha yrittääkään tuupata eteen. Tätä en kuitenkaan painanut mieleen riittävän hyvin, vaan myöhemmin tunnin aikana yritin samantapaista tuuppausta esteillä huonoin tuloksin.
Hyppelimme ensin jumppasarjaa. Sarjalla oli kaksi pystyä ja yksi okseri noin kuuden metrin väleillä, ja jokaisessa välissä oli myös maapuomi rytmittämässä menoa. Aloitimme sarjan hyppelyn kuitenkin pienillä ristikoilla. Vake sai hyppäämisen aloituksesta lisävirtaa, ja sain varautua yllätysliikkeisiin varsinkin laukkaa nostaessa. Katsomopäädystä tuli jopa kertaalleen pieni ryntäys päätä alas vetäen. Ainakin ponilla oli nyt hyvä energia, joka vei sujuvasti sarjan yli ilman mitään hyytymisiä. Välit eivät olleet meille lainkaan pitkät nyt kun Vakella oli imua eteen. Korjattavaa olisi ollut vielä linjan suoruudessa sarjalle tullessa, ja käsikin olisi saanut rentoutua ja antaa enemmän ohjaa.
Esteet nousivat sarjalla pystyiksi ja okseriksi, ja nyt sain oikeastaan paremmin annettua ohjaa pois kun Vake alkoi keskittyä esteiden hyppäämiseen villiintymisen sijaan. Ohjeena oli pysytellä tasapainoisessa kevyessä istunnassa koko sarjan läpi, ja tämä onnistui aika mukavasti. Vake laukkasi ja hyppäsi, ja minä sain keskittyä vain olemaan liikkeen mukana. Esteet nousivat niin, että pystyt olivat ehkä 80-senttisiä ja okseri lopulta 90 sentissä. Olin edelleen hyvin liikkeen mukana, mutta korkeammalla okserilla tuli pieni herpaantuminen ja pohkeden heilahdus sekä vartalon notkahdus eteen alastulossa. Niinpä sain ottaa vielä sakkokierroksen, jolla keskityin katselemaan okserille tullessa ylös ja eteen sen sijaan että erehdyin tuijottelemaan alas esteeseen. Nyt istunta pysyikin hypyssä paremmin mukana, eli katseen nostaminen ylös auttoi jälleen kerran. Pientä viilattavaa olisi vielä sen suhteen, että saisin vartalon suoristettua alastulossa nopeammin.
Jumppasarjan hyppely sujui siis todella mukavasti, ja 90 sentin okserikin oli helppo juttu sarjan päätteeksi. Vahvasta aloituksesta huolimatta mieleen hiipi ikävä epävarmuuden tunne, kun lopuksi saimme hypätä vielä lyhyen radanpätkän ja esteet hilattiin tässäkin melko ylös eli 85-90 senttiin. Rataan kuului lävistäjällä 14 metrin linja pystyltä toiselle, toisella lävistäjällä okseri ja lopuksi pitkällä suoralla lähestymisellä yhden laukan pysty-okseri-sarja. Epävarmuuden tunne ei ole koskaan hyvä seuralainen rataa aloittaessa, ja se tekikin minulle tepposet heti ensimmäisellä esteellä. Vake oli hyvin hereillä, mutta ajoin sitä ehkä liiankin kiireiseksi. Kun ei askel esteelle sopinut tein viime hetken paniikkiratkaisun tuupata eteen. Vake ei kuitenkaan lähtenyt hyppyyn kaukaa kuten yritin sille vihjata, vaan veti hypyn aivan pohjaan kiiveten esteen yli. Tähän pieneen virheeseen homma tuntui sitten kaatuvan, eikä rytmiä ja varmuutta löytynyt enää rataa eteenpäin jatkaessa. En malttanut odottaa lähestymisissä ollenkaan, vaan panikoin ja esteet ylittyivät joko pohjasta kiiveten tai yllättäen kaukaa hypäten. En siis ollut ollenkaan samassa rytmissä ponin kanssa. Myös sarjalle tultiin a-osalla pohjaan jarruttaen, eikä Vake mitenkään kyennyt venymään väliin tällaisen hypyn jälkeen. Reilun kuuden metrin väli mentiin kahdella askeleella, ja Vake-ressukka hyppäsi 90 sentin okserin ihan paikoiltaan kuskin tömähtäessä alastulossa kaulaa halailemaan. Jopas meni homma metsään!
Sitten vaan yrittämään uudelleen ja virheitä korjaamaan. Epävarmuuden tunne ei tietenkään äskeisestä rämpimisestä helpottanut, ja Vakekin kävi sarjan tumpeloinnin jälkeen epäröivämmäksi ja varovaisemmaksi. Uudella ratakierroksella se meni kyllä kaikesta yli, mutta ei lähtenyt venyttämään hyppyihin vaan halusi ottaa aina miniaskeleen esteen eteen. Rytmi oli täysin hukassa edelleen, enkä nähnyt ponnistuspaikkoja. Lopulta en edes yrittänyt lähteä sarjalle radan ensimmäisten esteiden mentyä näin epävarman oloisesti. Se oli järkipäätös. Seuraavaksi ope laski meille radan ekan esteen sekä sarjan b-osan noin 70 senttiin. Tämän jälkeen saatiin ratakierros menemään vähän paremmalla otteella. Vieläkään en nähnyt ponnistuspaikkoja, mutta maltoin sentään olla tuuppaamatta ja häiritsemättä Vakea viimeisillä askeleilla. Vake uskalsi taas vähän venyttääkin hyppyihin, ja sarjavälin jäädessä pitkäksi se urheasti venyi pikkuokserin yli lisäaskelia miettimättä. Ei tämäkään ratakierros ollut vielä sitä mitä olisin halunnut, mutta kuitenkin parempi ja varmempi kun annoin Vaken tehdä työnsä rauhassa.
Olin tietysti masentunut, kun radan hyppääminen meni tällaiseksi sähläämiseksi. En tajua, mistä tällainen epävarmuus ja aivan täydellinen PONNISTUSPAIKKASOKEUS yhtäkkiä tuli. Onhan se toki niin, että 90 sentin ratatehtäviä ei ole aikapäiviin hypätty, joten ehkä tämä oli vaan tähän väliin liikaa. Joskus on huonoja päivä kun rytmi on hukassa ja ponnistuspaikkoja ei näe, joten ehkä ei sentään kannata pelätä että olen hyppäämisen taidon kadottanut kokonaan. Vake on kyllä älyttömän reilu, kun se kiipeää esteiden yli myös silloin kun kuski on näin pahasti kuutamolla, mutta tämän reiluuden rajoja ei tietenkään pidä alkaa liikaa koetella. Näin jälkeenpäin voi ainakin analysoida, mitä tein väärin ja mitä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa tulee tehdä. Selvää on, että lähestymisissä ei tällä lailla pidä hätäillä, vaan ponille on annettava rauha viimeisiin askeliin vaikka ponnistuspaikkaa ei ole ehtinytkään nähdä. Esteelle tullessa voi ratsastaa eteen ja hyppyyttää vähän kauemmasta paikasta JOS paikan näkee jo kaukaa ja eteenratsastuksen tekee hyvissä ajoin. Viimeisillä askelilla sen sijaan ei voi yhtäkkiä yllättää ponia ja tuupata eteen näin kuten nyt tein! Etenkään korkeammilla esteillä ei näitä viime hetken tuuppauksia voi tehdä, vaan Vaken on parempi antaa mennä vähän lähelle. Kyllä se hyppää, kun en sitä ala häiritä.
Kovasti jäi mieltä kaivelemaan näin paha rämpiminen, ja tietysti se söi itseluottamustakin. Toivottavasti kuitenkin virheet analysoituani pystyn ensi kerralla ratsastamaan paremmin. Seuraava hyppykerta meillä onkin viikonloppuna kotikisoissa, ja tämän tunnin perusteella otetaan siellä ensin 70 sentin luokka alle ja sitten vasta 80 sentin rata. Haetaan onnistumisia ja varmuutta pienemmiltä esteiltä, niin eiköhän tästä aallonpohjasta taas nousta takaisin.
Hyppelimme ensin jumppasarjaa. Sarjalla oli kaksi pystyä ja yksi okseri noin kuuden metrin väleillä, ja jokaisessa välissä oli myös maapuomi rytmittämässä menoa. Aloitimme sarjan hyppelyn kuitenkin pienillä ristikoilla. Vake sai hyppäämisen aloituksesta lisävirtaa, ja sain varautua yllätysliikkeisiin varsinkin laukkaa nostaessa. Katsomopäädystä tuli jopa kertaalleen pieni ryntäys päätä alas vetäen. Ainakin ponilla oli nyt hyvä energia, joka vei sujuvasti sarjan yli ilman mitään hyytymisiä. Välit eivät olleet meille lainkaan pitkät nyt kun Vakella oli imua eteen. Korjattavaa olisi ollut vielä linjan suoruudessa sarjalle tullessa, ja käsikin olisi saanut rentoutua ja antaa enemmän ohjaa.
Esteet nousivat sarjalla pystyiksi ja okseriksi, ja nyt sain oikeastaan paremmin annettua ohjaa pois kun Vake alkoi keskittyä esteiden hyppäämiseen villiintymisen sijaan. Ohjeena oli pysytellä tasapainoisessa kevyessä istunnassa koko sarjan läpi, ja tämä onnistui aika mukavasti. Vake laukkasi ja hyppäsi, ja minä sain keskittyä vain olemaan liikkeen mukana. Esteet nousivat niin, että pystyt olivat ehkä 80-senttisiä ja okseri lopulta 90 sentissä. Olin edelleen hyvin liikkeen mukana, mutta korkeammalla okserilla tuli pieni herpaantuminen ja pohkeden heilahdus sekä vartalon notkahdus eteen alastulossa. Niinpä sain ottaa vielä sakkokierroksen, jolla keskityin katselemaan okserille tullessa ylös ja eteen sen sijaan että erehdyin tuijottelemaan alas esteeseen. Nyt istunta pysyikin hypyssä paremmin mukana, eli katseen nostaminen ylös auttoi jälleen kerran. Pientä viilattavaa olisi vielä sen suhteen, että saisin vartalon suoristettua alastulossa nopeammin.
Jumppasarjan hyppely sujui siis todella mukavasti, ja 90 sentin okserikin oli helppo juttu sarjan päätteeksi. Vahvasta aloituksesta huolimatta mieleen hiipi ikävä epävarmuuden tunne, kun lopuksi saimme hypätä vielä lyhyen radanpätkän ja esteet hilattiin tässäkin melko ylös eli 85-90 senttiin. Rataan kuului lävistäjällä 14 metrin linja pystyltä toiselle, toisella lävistäjällä okseri ja lopuksi pitkällä suoralla lähestymisellä yhden laukan pysty-okseri-sarja. Epävarmuuden tunne ei ole koskaan hyvä seuralainen rataa aloittaessa, ja se tekikin minulle tepposet heti ensimmäisellä esteellä. Vake oli hyvin hereillä, mutta ajoin sitä ehkä liiankin kiireiseksi. Kun ei askel esteelle sopinut tein viime hetken paniikkiratkaisun tuupata eteen. Vake ei kuitenkaan lähtenyt hyppyyn kaukaa kuten yritin sille vihjata, vaan veti hypyn aivan pohjaan kiiveten esteen yli. Tähän pieneen virheeseen homma tuntui sitten kaatuvan, eikä rytmiä ja varmuutta löytynyt enää rataa eteenpäin jatkaessa. En malttanut odottaa lähestymisissä ollenkaan, vaan panikoin ja esteet ylittyivät joko pohjasta kiiveten tai yllättäen kaukaa hypäten. En siis ollut ollenkaan samassa rytmissä ponin kanssa. Myös sarjalle tultiin a-osalla pohjaan jarruttaen, eikä Vake mitenkään kyennyt venymään väliin tällaisen hypyn jälkeen. Reilun kuuden metrin väli mentiin kahdella askeleella, ja Vake-ressukka hyppäsi 90 sentin okserin ihan paikoiltaan kuskin tömähtäessä alastulossa kaulaa halailemaan. Jopas meni homma metsään!
Sitten vaan yrittämään uudelleen ja virheitä korjaamaan. Epävarmuuden tunne ei tietenkään äskeisestä rämpimisestä helpottanut, ja Vakekin kävi sarjan tumpeloinnin jälkeen epäröivämmäksi ja varovaisemmaksi. Uudella ratakierroksella se meni kyllä kaikesta yli, mutta ei lähtenyt venyttämään hyppyihin vaan halusi ottaa aina miniaskeleen esteen eteen. Rytmi oli täysin hukassa edelleen, enkä nähnyt ponnistuspaikkoja. Lopulta en edes yrittänyt lähteä sarjalle radan ensimmäisten esteiden mentyä näin epävarman oloisesti. Se oli järkipäätös. Seuraavaksi ope laski meille radan ekan esteen sekä sarjan b-osan noin 70 senttiin. Tämän jälkeen saatiin ratakierros menemään vähän paremmalla otteella. Vieläkään en nähnyt ponnistuspaikkoja, mutta maltoin sentään olla tuuppaamatta ja häiritsemättä Vakea viimeisillä askeleilla. Vake uskalsi taas vähän venyttääkin hyppyihin, ja sarjavälin jäädessä pitkäksi se urheasti venyi pikkuokserin yli lisäaskelia miettimättä. Ei tämäkään ratakierros ollut vielä sitä mitä olisin halunnut, mutta kuitenkin parempi ja varmempi kun annoin Vaken tehdä työnsä rauhassa.
Olin tietysti masentunut, kun radan hyppääminen meni tällaiseksi sähläämiseksi. En tajua, mistä tällainen epävarmuus ja aivan täydellinen PONNISTUSPAIKKASOKEUS yhtäkkiä tuli. Onhan se toki niin, että 90 sentin ratatehtäviä ei ole aikapäiviin hypätty, joten ehkä tämä oli vaan tähän väliin liikaa. Joskus on huonoja päivä kun rytmi on hukassa ja ponnistuspaikkoja ei näe, joten ehkä ei sentään kannata pelätä että olen hyppäämisen taidon kadottanut kokonaan. Vake on kyllä älyttömän reilu, kun se kiipeää esteiden yli myös silloin kun kuski on näin pahasti kuutamolla, mutta tämän reiluuden rajoja ei tietenkään pidä alkaa liikaa koetella. Näin jälkeenpäin voi ainakin analysoida, mitä tein väärin ja mitä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa tulee tehdä. Selvää on, että lähestymisissä ei tällä lailla pidä hätäillä, vaan ponille on annettava rauha viimeisiin askeliin vaikka ponnistuspaikkaa ei ole ehtinytkään nähdä. Esteelle tullessa voi ratsastaa eteen ja hyppyyttää vähän kauemmasta paikasta JOS paikan näkee jo kaukaa ja eteenratsastuksen tekee hyvissä ajoin. Viimeisillä askelilla sen sijaan ei voi yhtäkkiä yllättää ponia ja tuupata eteen näin kuten nyt tein! Etenkään korkeammilla esteillä ei näitä viime hetken tuuppauksia voi tehdä, vaan Vaken on parempi antaa mennä vähän lähelle. Kyllä se hyppää, kun en sitä ala häiritä.
Kovasti jäi mieltä kaivelemaan näin paha rämpiminen, ja tietysti se söi itseluottamustakin. Toivottavasti kuitenkin virheet analysoituani pystyn ensi kerralla ratsastamaan paremmin. Seuraava hyppykerta meillä onkin viikonloppuna kotikisoissa, ja tämän tunnin perusteella otetaan siellä ensin 70 sentin luokka alle ja sitten vasta 80 sentin rata. Haetaan onnistumisia ja varmuutta pienemmiltä esteiltä, niin eiköhän tästä aallonpohjasta taas nousta takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti