Keskiviikon yllätysratsu oli tällä kertaa Manu. Manulla olen ratsastanut vain kerran aikaisemmin, ja syy siihen miksei Manu ole useammin sattunut kohdalle lienee se että Manu on tallin suurin hevonen. Mielenkiintoista vaihtelua mennä välillä noin 170-senttisellä hevosella, ja koska Manu on korkea mutta kapea ei se periaatteessa ole kovinkaan hankala mittasuhteiltaan. Vaikeuksia tuotti kuitenkin Manun satula, joka sitten viime näkemän oli vaihtunut koulusatulaksi ja oli malliltaan sellainen hankalan ahdas kuppipenkki jollaiseen ei kroppani oikein tahdu taipua (tai pikemminkin venyä).
Aloitimme käynnissä pohkeenväistöillä uraa pitkin. Oikea kierros oli selvästi Manun hankalampi väistösuunta, ja se alkoikin melkein saman tien jumittaa väistöissä paikoilleen. Kun ei pohkeesta ollut mitään apua antoi ope käteen lyhyen raipan. Raippaa ei tarvinnut käyttää, vaan sen mukanaolo oli riittävä ärsyke Manulle ja niinpä ruuna alkoi väistää oikein reippaasti ja ilman jumitusta. Ulkolapaa olisi pitänyt saada vielä vähän paremmin kontrolliin, ja ope kehottikin kääntämään väistöissä asetuksen ensin menosuuntaan jotta hevonen ei vain vyörynyt väistössä eteenpäin.
Toisella pitkällä sivulla tehtävän väistön lisäksi otettiin verryttelyravia pääty-ympyröillä sekä toisella pitkällä sivulla. Ravaaminen oli ensin aivan höpöä, sillä jostain syystä Manu jännittyi valtavasti heti kun siirryttiin raviin ja yritti vain juosta silmät pyörien alta pois. Samalla se alkoi myös säpsyä erilaisia asioita ympäristössä. En voinut muuta kuin pysyä pääty-ympyrällä ja pitää tiukasti ohjista kiinni ettei Manu sännännyt mihinkään. Epäilin ainakin yhdeksi syyksi Manun panikoitumiseen sitä, että en todellakaan osannut istua koulusatulassa ja vielä vähemmän siinä vaiheessa kun hevonen lähti kipittämään alta. Toisaalta tämä oli vähän yllättävää, sillä tuntihevosen hommiin tottuneena herkän Manunkin luulisi jo siedättyneen aika monenlaiseen hölskyjään. Ehkä sille oli kuitenkin liikaa, että ratsastaja kallistui satulassa selkä notkolla eteenpäin, puristi satulan muhkeita polvitukia ja nosti kantapäät ylös samalla kun pohkeen paikka oli jo muutenkin tavallista ylempänä. Yksi todennäköinen syy olivat myös kylkiin lepattavat jalustinhihnojen päät, mutta Manun jännitys ja säntääminen jatkui vielä senkin jälkeen kun hihnat oli korjattu pois häiritsemästä. Raippakin sain tässä vaiheessa jäädä pois kädestä. Ehdin jo kuvitella, että eihän tästä tule mitään kun en osaa istua mitenkään päin eikä hevonen siedä minua selässään vaan ryntää alta pois koko ajan. Sitten otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, pyrin olemaan jännittämättä itse ja keskityin istumaan jämäkästi pystyssä sen mitä kykenin. Lopulta Manu alkoi ravissa vähän rauhoittua ja olla paremmin ratsastettavissa, ja pariin otteeseen myötäsi niskasta. Ehkä sain istuntaa kohennettua sen verran ettei Manun enää tarvinnut hermostua etunojasta tai nousevista kantapäistä.
Laukkaa teimme pienissä pätkissä nostaen laukan pitkän sivun lopussa sekä pyöräyttäen pääty-ympyrän ennen siirtymistä raviin ja käyntiin seuraavalla pitkällä sivulla. Nostoihin tullessa tein käynnissä vielä väistöpätkiä pitkällä sivulla, jotta sain Manun paremmin kuulolle ja avuille. Nyt Manu jo pyöristyi väistöissä, ja oli selvästi rennompi niiden aikana. Laukannostoissa olin hyvin varovainen etten käyttänyt liian vahvoja apuja. Manu nosti ihan rauhallisesti ja kiihdyttämättä, tosin pari kertaa annoin avut niin varovaisesti ettei päästy kuin ravissa eteenpäin. Laukka pysyi pääty-ympyrällä hyvin hanskassa, mutta sain tehdä töitä pysyäkseni kiinni satulassa ja nojatakseni taakse. Satula yritti kipata minua kovasti etukumaraan, ja Manukin vähän kiskoi minua eteen. Kun viimein sain istuntaa edes hieman pystymmäksi ja jäntevämmäksi aloin saada laukkaan parempaa otetta, ja sain vähitellen asetuksia ratsastettua läpi. Lopulta Manu laukkasi ympyrällä pyöreänä ja mukavasti kuulolla, joten vaikutti siltä että olin alkanut löytää oikeita nappuloita tämän hevosen ratsastamiseen.
Loppuraveissa Manu tuntui jo aivan erilaiselta. Olihan se menossa reippaasti eteen ja pidätteitä sai tehdä, mutta nyt meno oli huomattavan rentoa eikä hevonen ollut häviämässä alta mihinkään. Manu myös pyöristyi rentona ja hyvälle tuntumalle. Tästä olisi kyllä pitänyt päästä jatkamaan vielä toinen tunti, kun yhteinen sävel alun hankaluuksien jälkeen oli viimein löytynyt! Loppujen lopuksi sainkin olla ihan tyytyväinen tunnin aikana tapahtuneeseen kehitykseen, eli siihen että alun hurja jännittyneisyys vaihtui tällaiseen rentouteen ja ratsastettavuuteen. Oli ainakin todella opettavaista mennä tällaisella hevosella, joka oli täysin erilainen kuin mihin olen tottunut. Kovasti sai miettiä ja kokeilla miten ihmeessä tällaista hevosta oikein voisi ratsastaa, mutta pääsin kuin pääsinkin vaikeuksien kautta edes vähän jyvälle Manusta. Aluksi tuntui että eihän tässä ole mitään mieltä eikä tämä ratsukko mitenkään voi toimia yhdessä, mutta sitkeästi ratsastamalla yhteisymmärrykseen kuitenkin päästiin. Kuten sanottua, erittäin opettavainen kokemus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti